Osa IV - Kohtaaminen

Jäin pitkäksi aikaa mietteisiini sinä iltana. Silvio ei palannut kokonaiseen viikkoon, enkä koskaan kysynyt, missä hän oli ollut. Hänen sanansa kaikuivat korvissani useasti. Kyllä, me olimme julmia olentoja, mutta tiesin hyvin, ettemme olleet tunteettomia. Ainakaan kaikki. Vaikka useasti epäilin, että Silvio olisi katunut mitään, nyt tiesin, ettei asia välttämättä ollut niin. Jotenkin en ollut valmis hyväksymään sitä, ja naiivisti pidin kiinni katkeruudestani, koska se oli helppo paikka paeta. Vaikka kehoni oli kuollut ihmisyydestään, ei mieleni ollut vielä siihen valmis.

Palatessaan Silvio ei puhunut paljoa, emmekä enää puhuneet tunteista tai julmuudesta. Vältimme molemmat aihetta. Mutta hän alkoi puhua muista. Hän mainitsi silloin tällöin nähneensä muitakin nuoria vampyyreita ja joskus kehotti minua menemään ulos. En yleensä paljoa innostunut hänen hellistä yrityksistään lähettää minua sosialisoimaan. Istuin huoneissani ja liikuin kyllä ulkona, yksin. Enkä yleensä mennyt oleskelemaan mihinkään ihmisten paikkoihin.
Kuljin Italian metsämaita ja maaseutuja. Sopeuduin uusiin voimiini ja hioin niitä yksinäisillä matkoillani yöllisessä, lämpimässä ilmassa. Rakastin Italiaa. Sen kuvankauniita maisemia ja yön sointia. Kuulin siinä historian siipien havinan ja se aina virkisti mieltäni.
Eräänä yönä kuitenkin vaistosin, etten ollut yksin. Seisoin metsäisellä aukiolla, lähellä Tiber joen reunaa, yläjuoksulla. Menin kyyryyn heti, koska olin arka.. en ollut koskaan vaistonnut mitään tällaista lähelläni. Tunsin että minua tarkkailtiin ja yritin nähdä pimeitten puitten väliin. Oli hyvin hiljaista, jopa yöllinen sirkutus ja eläinten ääntely oli tauonnut. Sitten kuulin, kuinka se liikkui puitten välissä. Kuulin hyvin hitaita, selkeitä askeleita, aivan kuin se joku toinen olisi koettanut, kuinka reagoisin.
Peräännyin kohti puita takanani, en tiennyt mitä tehdä. Mieleeni ei lainkaan juolahtanut, että olisin voinut kysyä, kuka pimeydessä kulki. Askeleet taukosivat heti, kun aloin kyyristellä varovaisesti kohti puita. Se oli selvä merkki siitä, että se oli testi. Kurkkuani kuivasi ja nieleskelin rankasti. Kauhuni oli järjetöntä, tajusin sen itsekin, sillä en ollut mikään heiveröinen ihminen, vaan voimallinen vampyyri. Mutta minulla ei ollut muuta kokemusta lajitovereistani kuin Silvio. Ja hän itse oli sanonut, että muut saattoivat olla hyvin julmia ja hirvittäviä.
Olin täysin lamaantunut, hyvin pitkään. Ja hiljaisuus pysyi, aivan kuin olisin joutunut pieneen laatikkoon, jossa ei ollut muita kuin minä, tuntematon olento metsän suojissa ja minun tykyttävä pakokauhuni.
Lopulta olento liikkui. Se siirtyi reippain, ruohikossa kahisevin askelin aivan puitten reunamille, niin että näin sen pimeydessä hohtavat, pienten liekkien lailla tanssivat silmät. En edes hengittänyt. Näin kaukaa kapeat, valkoiset kasvot ja nuo silmät, jotka herättivät minussa yhä pelkoa, vaikka olento oli varsin rennossa asennossa, ilman uhkaa. En tiennyt lainkaan, miltä näytin hänen silmissään. Varmaan surkuhupaisalta koiralta, joka odotti piiskaa, koska olin melkein kaksinkerroin vasten puuta, pitäen kasvoni alhaalla, ja käteni sylissäni.
Hahmo seisoi siinä niityn reunamilla pitkään. Varmaankin tunnin ajan ainakin ja katselimme toisiamme sanatta. Lopulta valkoiset kasvot kallistuivat hiukan, kuin kysyäkseen, ja kuulin hänen puhuvan. Se oli nainen.
”Hasyndria ete´l s’inar?”
Kieli oli fantastinen. En koskaan ollut kuullut sellaista ja tuijotin takaisin epäuskoisena. Puhuin venäjää, puolaa, italiaa, ranskaa ja saksaa, mutten ollut koskaan kuullut tuollaista puhepartta. Sen sointi oli korkea ja silti pehmeä, se ui öisin ilman läpi luokseni vaivatta välimatkasta huolimatta. Mutta en tiennyt mitä se tarkoitti, se oli kysymys, sen ymmärsin, mutta nainen olisi saattanut kysyä mitä vain.
En vastannut ja pysyin ääneti, en uskaltanut vieläkään liikkua. Voima, joka hohkasi naisen silmien tanssivissa liekeissä, oli hurja. Ymmärsin, etten katsellut ainakaan aivan vastasyntynyttä vampyyria ja sieluani kylmäsi. Kuinka vanha oli kieli, jota nainen puhui?
Painoin lopulta kasvoni alas, uskaltamatta katsella naista ja seuraavan kerran kun nostin katseeni, oli ilmestys kadonnut. En ollut kuullut mitään, enkä vaistonnut ketään lähelläni. Jopa yön äänet olivat palanneet. Koko kohtaaminen oli omanlaisensa voimannäyte naisvampyyrin voimasta.
Pakenin hyvin nopeasti takaisin kotini turvaan. Silvio huomasi kotia tullessaan jonkin olevan vialla, koska istuin salongissa vapisten yhä.
”Miksi vapiset? Mikä on hätänä?” Silvio kiiruhti luokseni, ja näin että hän oli aidosti huolestunut. Eihän hän koskaan ollut nähnyt minua tällaisena. Ei ainakaan enää pitkään aikaan.
Kerroin hänelle kohtaamisesta yksityiskohtineen, toistin jopa naisen sanat. Silvion kulma kohosi ja hän näytti hiukan huvittuneelta. Tunsin kuinka vereni kuohahti ja hän näki ärtymyksen silmissäni.
”Nicholas, hän kysyi kuka olet. Kieli jota hän puhui, oli vampyyrien oma kieli, haesperinda. Se on ikivanha kieli, jota monet vanhemmat yksilöt käyttävät. Ei hän tahtonut pahaa. Jos hän olisi, et olisi tässä.”
Katselin Silviota hetken ja sitten häpesin käytöstäni metsässä. Taisin jopa hiukan punastua.
”Sinun olisi hyvä osata sitä kieltä ja vannon että verenperintösi takia opit sen nopeasti. Mutta tämä on juuri se, mitä tarkoitin. Sinun olisi hyvä käydä ulkona. Nähdä ihmisiä, nähdä vampyyreita, nähdä maailmaa. Olen varma että ikivanha, jonka tapasit, oli aivan yhtä ihmeissään sinun käytöksestäsi kuin sinä ylipäätään hänestä.”
Tunsin oloni 5-vuotiaaksi lapseksi jota isä torui huonosta käytöksestä juhlissa. Silvio oli kuitenkin oikeassa, ymmärsin mitä hän oli tarkoittanut. Ymmärsin, etten voisi käyttäytyä kuin mielipuoli joka kerta kun tapaisin itseni kaltaisen olennon.
Silvio kyseli vielä yksityiskohtaisesti, miltä nainen oli näyttänyt, mutten osannut kuvailla näkemääni hänelle. Nainen oli seisonut kaukana varjoissa, enkä ollut uskaltanut tuijottaa tätä kovin tarkasti. Muistin vain hänen silmiensä liekit. Silvio ei osannut arvella kuka nainen voisi olla, mutta hän sanoi että liekehtivältä näyttävät silmät pimeydessä ei ollut mikään epätavallinen piirre. Tärkeintä hänen mielestään oli, että nainen ei ollut uhkaava.

Silvio siis alkoi koulia minua haesperindan ymmärtämisessä. Hän toi minulle ikivanhan kirjan, jonka luin kannesta kanteen yhden yön aikana, jolloin ymmärsin kielen perusteet. Yllättävintä oli, että ne perustuivat vampyyreille ominaisiin kykyihin, eikä kielessä paljoakaan käytetty suuta niin paljoin kuin tahtoa ilmaista ääntä. Nainen oli varmasti vanha, sillä hän oli käyttänyt kieltä joka kantautui luokseni pehmeästi niin kaukaa. Minulla oli vaikeuksia sen kanssa ja olin liian äänekäs. Harjoitellessani Silvion kanssa hän sanoi, että kun yritin puhua hänelle talon kauimmaisesta nurkasta, kuulosti siltä kuin olisin karjunut hänen korvansa juuressa. Pikkuhiljaa voimakkuuden säätöni parantui, muttei kovinkaan paljoa. Silvio lohdutti minua, minulla olisi koko ikuisuus aikaa harjoitella. Ja että olihan korvan juuressa huutaminen oiva keino saada huomio, hän lisäsi pilke silmäkulmassaan.
Ihmiset eivät kuulleet lainkaan kieltä, mikäli vampyyri niin tahtoi. Tämäkin vaati hiukan harjoitusta, mutta sen taidon opin keskivertoa nopeammin, ainakin Silvion mukaan.
Lopulta uskaltauduin lupautumaan Silvion mukaan katsomaan teatteriesitystä eräänä keväisenä iltana. Olin varsin hermostunut, mutta myös innoissani, sillä halusin epätoivoisesti oppia olemaan pelkäämättä kaltaisiani. Tunne oli vahvistunut kun harjoittelin haesperindaa.
Ilta oli menestys, sillä moni oli nähtävästi kuullut juoruja Silvion suojatista ja lapsesta ja koska olin niin uusi, herätin suurta mielenkiintoa muissa vampyyreissa. Silvio ei ollut yllättynyt niin monesta lajitoverista paikan päällä vaan jätti minut yksin hyvin pian, josta en ollut kovin mielissäni. Mieleeni juolahti hänen sanomansa heittää susille kommentti. He eivät uteliaisuudessaan paljoa poikenneet ihmisistä, sain huomata, mutta he olivat ympärilläni hyvin varovaisia. He vilkuilivat alituiseen Silviota kohti, joka itse pysytteli kauempana. Nämä nuoret vampyyrit selkeästi kunnioittivat, myös pelkäsivät Silviota, joka suuresti huvitti minua.
Menetin nopeasti mielenkiintoni heihin. He olivat nuoria ja kunnianhimoisia ja puhuivat pikkumaisista ja teennäisistä asioista, kuten kertoen inhottavista huveistaan pelotella ihmisiä tai riettailuistaan. Aloin ymmärtää, että heidän huvinsa todella olivat julmia ja kauheita. En sopeutunut siihen joukkoon lainkaan ja epämukavuuteni vain kasvoi illan mittaan kun jouduin kuuntelemaan heitä, katselemaan heidän yrityksiään päästä suosiooni, ja sitä kautta kai Silvion suosioon. Se inhotti minua. Huomasin myös isoja eroja noissa vampyyreissa ja minussa. He näyttivät ..no, erilaisilta. Sekä Silvion että minun korvani kärjet olivat hiukan kärkevät, heidän ei lainkaan. Heidän hehkunsa oli jotenkin brutaalimpaa, heidän ajatuksensa ja ihanteensa karkeita ja epämiellyttäviä. Eivätkä heidän voimansa olleet minun voimiini verrattuna juuri mitään. Kyllä, he kykenivät hajottamaan ovia ja seiniä lihaksiensa voimilla, mutta eivät siinä mittakaavassa mitä minä esimerkiksi. Osa heistä osasi lukea ihmisten ajatuksia, mutta hyvin heikosti. He osasivat hypnotisoida ihmisen, ja saada heidät tottelemaan, joka oli kuulemma yhteinen piirre kaikille vampyyreille, mutta siinäpä se oikeastaan olikin. He olivat.. alkeellisia. He myös yrittivät päteä silmissäni voimillaan toinen toistaan paremmin. Tällainen lapsellinen kilpailu tuntui minusta jonkinlaiselta surkealta näytökseltä. En ollut tottunut ajatukseen moisesta varomattomasta voimien näytöstä, koska minä en olisi tahtonut osoittaa omia kykyjäni kellekään tarpeettomasti. Yksi asia oli myös yhteinen kaikilla vampyyreille, heidän voimansa paranivat ja vahvistuivat iän ja harjoituksen myötä.
Ymmärsin miksi he siis pelkäsivät Silviota. Silvio oli kuin puolijumala heihin verrattuna voimineen. En ollut varma tiesivätkö muut Silvion voimien todellista väkevyyttä, sillä en itsekään ollut niistä täysin perillä. Minulla ja Silviolla oli siis yhteinen piirre siinä, ettemme esitelleet kykyjämme.
Olin valmis lähtemään kotia jo hyvin aikaisessa vaiheessa ja Silvio huomasi turhautuneisuuteni. Lähdimme siis ja palasimme kotia. Olin hämmentynyt ja pettynyt näkemääni.
”Minä näen että he tylsistyttivät sinua, ja että sinulla on kysymyksiä mielessäsi.” Silvio sanoi meidän saapuessa kotitalollemme.
Pohdin hetken, mistä aloittaisin.
”He eivät olleet kuten me?” Sanoin viimein.
”Vampyyreitten maailmassa on monenlaisia vampyyreita. Pääasiallisesti meitä on kaksi heimoa. Pedot, sekä Haltiat. Saatat arvata, mistä toinen nimitys johtuu” Silvio kosketti punaisten hiuksiensa peittämää korvansa kärkeä, joka oli terävä, ”mutta se ei ole ainut erottava tekijä. Pedot ovat paljon lähempänä ulkomuodoltaan ihmisiä, mutta myös yleensä julmempia ja pahempia kuin Haltiat. He ovat brutaaleita, eivätkä kaihda käyttää inhottavia keinoja saadakseen mitä haluavat. Haltiat taas ovat hienostuneempia sekä voimiltaan, että luonteiltaan. Poikkeuksiakin toki löytyy. Me olemme kuitenkin vampyyreita. Sinä olet Haltia, kuten minäkin. Nämä nuorikot, jotka tapasit, olivat Petoja.”
”Missä kaikki muut Haltiat ovat, sitten?”
Silvio hymähti kysymykselleni pehmeästi. ”He ovat lähellä. Meitä ei ole niin paljoa, tai sanotaanko, ettemme yleensä viihdy isoissa joukoissa, kuten Pedot. He muodostavat tuollaisia piirejä ja tukeutuvat sillä tavoin toisiinsa. He saavat sillä tavoin myös kilpailuseuraa toisistaan, sillä Peto, jolla ei ole mitään pyrkimyksiä kukistaa toinen, on yleensä lajitoveriensa paaria.”
Ajatus inhotti minua. ”Entä Haltiat?”
”Älä ymmärrä minua väärin.. Haltiat eivät ole erakoita, mutta me olemme enemmän ystäviä kuin kilpailijoita keskenämme. Pärjäämme hyvin kuitenkin itseksemmekin.”
Keskustelimme vielä hetken erilaisuudesta kahden heimon välillä, mutta ymmärsin nyt, etten koskaan saisi mitään irti noista sieluttomista Pedoista, jotka olin tavannut tänä yönä. Jollakin tapaa se tuntui surulliselta, mutta aloin myös todella ymmärtää, etteivät asiat olleet niin yksinkertaisia edes hirviöitten kesken.
Sen illan jälkeen Silvio ei enää koskaan pyytänyt minua mukaansa, mutta silti joskus lähdin, silkasta kyllästyneisyydestä. En tavannut ainoatakaan Haltiaa koskaan niinä iltoina kun kuljin Silvion mukana, enkä törmännyt outoon naisvampyyriin metsissä. Sain myös huomata, että naisvampyyreita oli yleensäkin vähemmän. Muutaman kerran eräs naispuolinen peto ehdotti minulle seksuaalista suhdetta, mutta kieltäydyin maltillisesti enkä edes harkinnut suostuvani moiseen. Sain muutamia ei-niin- mairittelevia liikanimiä lajitovereiltani jotka aiheuttivat hilpeyttä jopa Silviossa, mutta hän ei koskaan kysynyt miksi olin kieltäytynyt. Itse uskoin hänen ymmärtävän. Miksi ihmeessä olisin tahtonut päästää moisen petollisen olennon vuoteeseeni, jos en edes tahtonut ystävystyä heidän kanssaan. Sitä paitsi tiesin jo tarpeeksi Pedoista tietääkseni, että nainen olisi tahtonut suhteen vain pönkittääkseen omaa asemaansa. Tai sitten hän vain himoitsi minua, tai kumpaakin. Pedonsukuinen tuskin teki suurta eroa himon ja kunnianhimon välillä.

Elämämme lipui Italiassa tietynlaisessa hiljaiselossa. Minä vaelsin lähistöillä, harjoittelin kykyjäni, ja aika ajoin vierailin kaupungissa, kun taas Silvio jatkoi elämäänsä taiteilijana luomissaan kulisseissa. Tavallaan olin huvittunut elämämme tavallisuudesta, siitä, että olimme vampyyreita ja elimme silti niin monella tapaa kuin ihmiset. Jotenkin kai tuudittauduin ajatukseen siitä, että tätä elämäni pimeydessä nyt olisi. Ajatus huvitti minua suuresti, koska kaikki oli niin erilaista siitä kuin olin olettanut. Kyllä, tapoin selvitäkseni hengissä, mutta harvakseltaan. Enkä koskaan ollut julma. En tappanut lapsia, enkä pyrkinyt tuhoamaan elämiä, joka tuntui olevan monelle lajitoverilleni jonkinlainen harrastus. Opin kontrolloimaan janoani, joka kieltämättä oli yhä kova. Luin ja opettelin uusia kieliä sekä soittamaan erilaisia instrumentteja. Ja usein ajattelin menneisyyttäni, perhettäni. Surin vieläkin kuolemaani. Ja heidän kuolemaansa joka oli suorassa linkissä omaani. Emme tosin enää puhuneet siitä Silvion kanssa. Toivoin, että asiat olisivat menneet toisin. Mutta kuten aika tekee, alkoivat muistoni ihmiselämästä haihtua, enkä enää muistanut monia asioita. Se aiheutti minussa pelkoa, ja minusta tuntui, kuin olisin kärsinyt muistin menetyksestä. En puhunut asiasta Silviolle, koska se olisi tuonut aran aiheen pöydälle ja siihen en ollut valmis.
Kysyin erään kerran eräältä Pedolta, jonka olin ensimmäisenä iltanani Silvion mukana tavannut, muisteliko hän koskaan elämäänsä ennen vampyyriksi muuttumista. Mies, Thomas nauroi ja katsoi minua epäuskoisena.
”Mitä väliä sillä on? Minä en ole enää ihminen, nyt ihmiset ovat minun ruokaani.”
Hän kuittasi menneisyytensä, koko alkuperänsä näin typerryttävän piittaamattomasti, että kauhistunut ilmeeni oli varmasti näkemisen arvoinen. Myös Silvio näki ilmeeni, ja todennäköisesti myös kuuli lyhyeen loppuvan keskustelun, sillä hänen kuulonsa oli erinomainen. Hän katseli minua huoneen toiselta puolelta ja puisti päätään hyvin hienoisesti. Loukkaannuin, toruiko hän minua? Oliko elämäni ihmisenä jotain, mitä en olisi saanut pohtia, tai muistella? Lähdin vihaisena ulos, enkä palannut kahteen yöhön. En ymmärtänyt, miksen saisi ajatella menneisyyttäni, tai edes sitä, miksi suutuin niin Silvion eleestä. Enemmän olin toki ahdistunut Thomaksen tavasta ajatella asiasta. En ollut varma, oliko hänen kantansa Pedoille ominainen, vai koko vampyyrikannalle.
Myös tästä aiheesta tuli uusi asia minun ja Silvion välille, josta emme koskaan keskustelleet. Hän ei kysynyt kun palasin, miksi olin lähtenyt. Ehkä hän tiesi.
Alkutalvesta tapahtui jotain, mikä mullisti hiljaiselomme pimeydessä. Silvio sai kirjeen, jota hän ei polttanut.

Osa III - Kuoleman Kulissit

Seuraavat päivät ja yöt olivat tuskan ja nautinnon sekaista mielipuolisuutta, Silvio nukutti minut muutamiksi tunneiksi, herättäen minut uuteen koitokseen. Hän joi minut melkein kuoliaaksi, minä join hänen vertaan ja tämä kierto jatkui loputtomilta tunneilta tuntuvan ajan. Ja sitten hän taas nukutti minut. Luulen, että tajuntani lakkasi rekisteröimästä suurinta osaa noista päivistä, siitä kivusta ja kauhusta, jota koin. Ja jokainen kerta oli toista tuskallisempi, koska olin yhä enemmän ja enemmän jokin muu kuin ihminen. Silvion veri kyllästi minua joka kerta yhä enemmän, tehostaen aistejani, tehden jokaisesta kerrasta uuden ja intiimimmän. Silvio ei tietääkseni nukkunut, vaan valvoi untani. En ole varma missä olin, koska Silvio vei meidät pois Ivanovien kartanolta, todennäköisesti siinä pelossa, että joku tulisi ja löytäisi ruumiit, sekä meidät. Emme puhuneet paljoa. Minun kääntämiseni vei suuren osan kummankin voimista. Mutta olin varma, että joka kerta kun nukuin, Silvio siirsi meidät toiseen paikkaan. Talot ja huoneet olivat aina vieraita, enkä edes paljoa rekisteröinyt siitä, missä olimme. Aistini keskittyivät aivan muihin asioihin. Silvio oli selkeästi viimeisinä päivinä muutosprosessiani huonossa kunnossa, ja lopulta hän sanoi, että prosessi oli hänen osaltaan ohi. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että minun koitokseni olisi ollut vielä ohi.

Me matkasimme kokoajan etelään päin tämän jälkeen. Italiaan kotia, sanoi Silvio. Vaadin saada palata takaisin Puolaan, koska halusin hyvästellä perheeni, haudata heidät. Olin yhä vihainen ja kauhuissani siitä, mitä Silvio oli tehnyt. Välillä en tahtonut uskoa, että Silvio oli todella tappanut heidät.
Silvio oli tiukkana. Hän ei antanut minun palata.
”Vampyyrin synty ei ole mikään yksinkertainen asia, Nicholas.” Silvio sanoi eräänä iltana kun rukoilin meitä palaamaan. ”Sinä et vielä ymmärrä, etkä edes tahdo. Sinä olisit jäänyt Puolaan jos olisin säästänyt heidät, olisit tahtonut nähdä heidät, selittää, hyvästellä, mitä tahansa, eivätkä he olisi ymmärtäneet. Ja jos olisit näyttänyt todellisen luontosi heille, he olisivat halunneet tappaa sinut. Sinä et olisi ollut heille elossa. Enkä minä olisi voinut tehdä mitä tein sinulle, jos en olisi ottanut siihen voimia, Nicholas. Sinä kuljetat heitä mukanasi muistoissasi, ja niin on parasta.”
Tämä oli hänen viimeinen sanansa. Vihani oli ehtymätön, koska tiesin, että Silvio oli oikeassa. Minä olin kuullut tarinoita vampyyreista. He olivat demoneita ja hirviöitä, ja kuka tahansa ystäväni olisi todennäköisesti halunnut seivästää ja polttaa minut säästääkseen sieluni. Ajatus oli tuskallinen, enkä tahtonut hyväksyä sitä, vaikka sydämessäni tiesin, että se oli totta.
Silvio oli ainut perheeni nyt. Vaikka katkeruuteni oli käsin kosketeltava, ei se ollut ainut tunne, joka kupli sisälläni. Olin ihmeissäni, sekä hämmentynyt, peloissani ja arka. Kyllä, minä olin kuullut tarinoita vampyyreista, mutta ne tarinat eivät paljoa rinnastuneet tähän outoon todellisuuteen, johon olin nyt astunut. Silvio kutsui sitä maailmaksi varjoissa, ja tavallaan se oli totta. Me kuljimme päivisinkin. Silvio ei pitänyt siitä, eikä kulkenut kuin sateisina ja pilvisinä päivinä, sulkeutuneena kärryjen suojaan. Ihmiset eivät useinkaan huomanneet, että olimme jotain muuta kuin he. Joskus jotkut tuntuivat vaistoavan erilaisuutemme.
En tuntenut olevani mikään Saatanan kätyri, tai demoni, mutta jouduin hyväksymään hirviömäisyyteni. Verenhimoni oli valtava. Vihani oli sitäkin isompi, ja katkeruuteni.. sen pidin yleensä pinnan alla, mutta se kyti siellä. Silvio suhtautui käyttäytymiseeni kuin kiukkuiseen lapseen, eikä paljoa siitä perustanut. Minä vihasin häntä palavasti, mutta luojan tähden, myös rakastin. Emme koskaan puhuneet kiihottuneesta tilastamme, kun Silvio ensimmäisen kerran puri minua, mutta itse huomasin ihmisuhreiltani, että he usein kiihottuivat puremastani. Me emme olleet rakastavaisia Silvion kanssa. En tosin olisi edes mitään sellaista tahtonut, ajatus kuvotti minua, vaikka ymmärsin reaktioni olleen melko yleinen. Silvion syitä en tiennyt.
Vaikka vihasin Silviota, ei hän koskaan enää ollut julma minulle. Hän oli usein hyvin hiljainen, ja omissa ajatuksissaan ja tavallaan vihasin sitäkin, koska olisi ollut niin paljon asioita, joita olisin tahtonut tietää ja kysyä. Hän näki kauhistuttavan tekonsa perheeni suhteen hyvin käytännöllisesti, eikä halunnut puhua asiasta sen enempää.
Kuolemani, kuten Silvio sanoi, jatkui koko matkan. Ihmiselämäni ja menneisyyteni jäi joka maililla kauemmas taakse ja muutuin enemmän vampyyriksi. Ihoni oli kalpea, huomasin kykeneväni asioihin, joihin en ihmisenä kyennyt. Olin voimakas yksilö, siinä Silvio oli ollut oikeassa. Hänen mukaansa olin poikkeuksellisen voimakas.
Silvio myös sanoi äärettömän vahvan verenhimoni johtuvan siitä, että olin käytännössä vastasyntynyt, ja että voisin hallita sitä, jos harjoittelisin. Hän itse tuli toimeen hyvin vähällä verrattuna minuun. Hän jätti yleensä uhrinsa eloon, kärsimään anemiasta hetkeksi. Verenhimoni pelotti minua, mutta olin sen uhri monella tapaa. Vaikka kuinka yritin, en pystynyt lopettamaan vain muutamaan siemaisuun.
Jokainen yö oli myös täynnä fyysistä tuskaa. Kehoni osat sopeutuivat uusiin voimiinsa ja se tuotti suurenmoisia kasvukipuja pitkän aikaa. Muistan kipujen jatkuneen kuukausitolkulla. Silvio yritti opettaa minua hallitsemaan kipua mutta se oli vaikeaa. Hänen rauhallisuutensa kuitenkin auttoi hiukan ja siksi jouduin olemaan kiitollinen. Lopulta saavuimme Italiaan, ja Silvion kotiin. Hän omisti talon varsin vilkkaalla alueella, jota ihmettelin ensin, mutta ymmärsin hänen kykenevän siihen hyvin ruokahalunsa hyvin hallitsevana.
Kesti pitkän aikaa, että tunsin oloni kotoisaksi. Silvio antoi minulle jopa vapaat kädet tehdä omalla osallani hänen taloaan mitä tahdoin. Hän todella halusi, että kokisin oloni mukavaksi. Jouduin myös todella alkamaan harjoittaa verenhimoni hallintaa, koska en voinut tappaa ihmisiä yhtä suuria määriä mitä matkatessamme. Mehän asuimme nyt pysyvästi keskellä suurta, eloisaa kaupunkia.
Rooma myös pelotti minua. En koskaan ollut nähnyt yhtä suurta kaupunkia, enkä ollut tottunut sellaisiin ihmismääriin. Silviolla oli ihmetyksekseni myös muutama ihmispalvelija talossaan, jotka tiesivät keitä me todella olimme. Silvio sanoi, että maailmassa kulissien alla oli paljon enemmän kuin voisin kuvitella. Sain tietää, että vampyyrit eivät olleet niin näkymättömiä kuin luulisi. Monet ihmiset olivat opportunisteja, ja suostuivat työskentelemään meille, koska meillä oli varaa maksaa heidän vaitiolostaan. Silvio myös sanoi, että oli useita sukuja, jotka olivat olleet vampyyrien palveluksessa aina aikojen alusta asti. Kaikki tämä tietysti kuulosti hullulta, mutta tavatessani näitä pelottomia ihmisiä, en voinut kuin uskoa, että tavallisen arkisen maailman alla eli täysin toisenlainen, fantastinen maailma. Tavallaan tuntui, kuin olisin elänyt jossain tarinassa, sadussa, joka oli synkkä ja pelottava.
Silvio sai myös paljon kirjeitä, jotka hän luettuaan poltti. Luulen, että hän yritti salata ne minulta, koska hän piilotteli asiaa. Tiesin vain, koska olin erinomainen hiiviskelijä, ja kykenin yllättämään Silvionkin, vaikka hän oli useita vuosisatoja vanha vampyyri.
Hän ei koskaan puhunut elämästään. Silvio suhtautui hyvin kevyesti asiaan, tai ainakin vaikutti siltä. Hän kulki paljon ihmisten maailmassa, soitti viuluaan, maalasi tauluja, hän rakasti teatteria ja juhlia, eikä ollut lainkaan sellainen kuin olisin voinut kuvitella vampyyrin olevan. Hän kyllä oli hyvinkin pidättyväinen asioissa, jotka koskivat häntä itseään, mutta muille hän esitti olevansa puhelias, intellektuelli sekä sosiaalinen mies. Aloin ymmärtää miksi Karach ja Ivan olivat ihastuneet erikoiseen taiteilijaan, mutta minä näin sen yhäkin vain pukuna, jonka Silvio puki päälleen, kun lähti ihmisten maailmaan. Hänellä oli useita rakastajia, eikä hän kaihtanut alkoholia ja monella tapaa eli hullua taiteilijan elämää. Toisaalta se sopikin erinomaisesti vampyyrin suojaksi, sen kyllä ymmärsin. Mutta joskus pohdin, millainen hän oli yksikseen, kun kaikki meteli ja hyörinä hänen ympärillään hiljentyi. Harvoin häntä näki tosin sillä tavalla. Hän jätti minut suurimmaksi osaksi oman onneni nojaan, vitsaillen usein sillä, että olin niin askeettinen ja erakoitunut olento. Se tuntui huvittavan häntä suuresti.
”Nicholas, sanon tämän sinun ystävänäsi, en isänäsi. Sinun täytyy hankkia jotain sosiaalisia kontakteja. Muuten vuotesi tulevat olemaan hyvin, hyvin pitkät.” Hän sanoi eräänä iltana, kun valmisteli lähtöään jälleen joihinkin juhliin. Hän oli pukeutunut punaiseen ja kultaiseen viimeisimmän muodin oikkuun ja näytti minusta naurettavalta.
”Mitä sinä tarkoitat? Hankkia ihmislemmikkejä?” Kysyin nyreissäni. Ajatus tuntui minusta hyvin epämiellyttävältä ja suorastaan kammottavalta.
Silvio katseli minua vihreillä silmillään, ja hänen äkäisyytensä näkyi hänen kasvoillaan. Hän ei pitänyt tavastani puhua ihmisistä alempiarvoisina. En oikeasti pitänyt ihmisiä aivan niin orjallisina olentoina mitä hän minun luuli, mutta ajatus ystävyydestä ihmisen kanssa tuntui hyvin ristiriitaiselta.
”Tuolla ulkona on muutakin kuin ihmisiä, mikäli heitä niin vihaat. Luuletko että me olemme Rooman tai Italian ainoat vampyyrit? Vampyyrit ovat oma sivilisaatio itsessään, nuorukainen, älä hetkeäkään luule, että sinä olet ainut täällä minun lisäkseni.”
Katselin epäillen Silviota. Hän ei ollut koskaan sanonut mitään muista vampyyreista. Hän näki katseestani, että olin pettynyt, häneen.
”Nicholas.” Silvio huokaisi ja laski viinilasinsa alas hienolle pöydälleen, astellen lähemmäs. ”Ymmärrän miksi olet vihainen. Mutta ymmärrä myös tämä. Tuolla on kokonaan toinen maailma. Kokonaan toinen yhteiskunta ihmisten maailman sisällä. Tavallaan kulissien toisella puolen. Sinä tiedät että minun kulissini on tämä. ” Hän heilautti kättään hienojen vaatteittensa päällä. ”Enkä ole lainkaan ainut joka on turvautunut taiteilijan mielettömyyteen peitelläkseen todellisen luontonsa. Ja toiset ovat vain niin rikkaita, että voivat käytännössä katsoen tehdä mitä mielivät. Ja toiset, he osaavat manipuloida, he osaavat tarkkailla ja elää juuri sillä tavalla kuin tahtovat, turvautumatta sen kummempiin pintoihin. Mutta tiedä myös tämä, se on julma maailma, jossa pelataan aivan erilaisilla säännöillä. Minä toivoin, että hiukan kasvaisit ja kehittyisit, ennen kuin sinut heitetään susille, mutta näen, ettei se taida olla oikea tapa. Olet liian yksinäinen. Vampyyrit elävät ikuisesti, luuletko, että pysyt kauan selväjärkisenä, jos jatkat näin?” Silvio katseli minua ja ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin näin hänen silmissään todellista katumusta ja surua ja häkellyin. Aioin sanoa jotain, mutta en keksinyt yksinkertaisesti mitään sanottavaa.
”Muista myös, että he ovat hyvin erilaisia sinusta. He ovat hirviöitä, Nicholas. Hyvin usea heistä.”
”Eivät siis kaikki?” Tartuin Silvion selkeästi heittämään syöttiin.
”Olenko minä hirviö? Julma ja tunteeton?” Hän katseli minua, varovaisesti.
Painoin katseeni, sillä tiesin, että sisälläni leimahtanut viha olisi näkynyt liian selvästi silmissäni. Ja nähdessäni tämän uuden puolen Silviossa, en yksinkertaisesti voinut loukata häntä niin.
Silvio huokaisi, sillä hän tiesi mitä ajattelin. Hän jotenkin aina tiesi, mitä mielessäni liikkui. Lopulta kuulin hänen kuiskaavan hiljaa huoneen ovelta, ”mutta kyllä. Me olemme julmia.”

Osa II - Herääminen

Tajuntani palasi asteittain. Tunsin tykyttävää kipua takaraivossani, ja kaikki oli hiljaista. En ensin muistanut mitään, mutta pikkuhiljaa kauhukuva Silviosta palautui mieleeni. Pelko esti minua liikahtamasta, sillä en tiennyt missä olin, enkä uskaltanut avata silmiäni.
Yritin kuunnella ääniä ympäriltäni, mutta oli liian hiljaista. Kuulin vain oman hengitykseni ääneen, ja pelokkaan sydämeni kiirivän tykytyksen.
”Nicholas.”
Melkein laskin alleni. Se oli Silvion ääni, olin siitä yhtä varma kuin siitä, että hän oli vienyt minut vuoteeseen, sillä alusta, jolla makasin, oli pehmeä.
”Avaa silmäsi.” Silvion ääni oli käskevä, pehmeä ja petollinen, täynnä pelottavaa sointia. En tahtonut avata silmiäni ja rutistin niitä yhtään, hengitykseni kiihtyessä Silvio toisti käskynsä ja silmäni rävähtivät auki, tahdoin sitä tahi en.
Painauduin vasten vuodetta kauhun vallassa. Silvio istui tuolilla vuoteen vieressä ja katseli minua jälleen vihrein, kirkkain silmin. Niiden katse oli kauhistuttava, suorastaan himokas. Hänen paitansa oli yhä verinen, ja se oli kuivunut ruosteenväriseksi sekasotkuksi. Hänen ihonsa oli kuitenkin puhdas ja vaalea, aivan liian sileä. Se oli kuin posliinia. Hänen kätensä lepäsivät toistensa päällä polvella, ja yhtäkkiä tajusin toisen käden kurottavan minua kohti. En ollut huomannut mitään liikettä, tuon hirviön tuottama liike oli aivan liian nopea silmilleni.
”Älä koske minuun!” Huusin kauhusta kireällä äänellä ja kavahdin hänen kättään kauemmas, pääni kipunoidessa niin että katseeni rajoilla musteni. Hirvityksekseni huomasin, ettei Silvio enää istunut, vaan seisoi vuoteen päädyssä, katsellen minua ankarana.
”Hirviö.” Mutisin, enkä uskaltanut liikahtaakaan.
Silvio nyökkäsi liioitellun hitaasti ja katseli minua taas hetken, tällä kertaa pehmeämmin.
”Kyllä. Olen hirviö.” Silvion ääni oli hiljainen, melkein pahoitteleva.
”Mutta.. miksi?” Sain änkytettyä. Hänen auransa, melkein käsin kosketeltava voima, joka hänestä uhkui, sai ihoni kihelmöimään.
Silvio loi katseensa alas maahan, joka oli outo näky. Pian hän kuitenkin nosti katseensa, joka oli muuttunut taas ankaraksi.
”Koska sinä et koskaan olisi voinut jättää taaksesi elämää, jossa sinulla olisi vielä ystäviä.. tai perhettä.”
Sanat kylmäsivät sieluani ja aloin hengittää raskaasti.
”Mitä… mitä sinä tarkoitat?”
Silvio otti housujensa taskusta pienen esineen ja laski sen vuoteelle vierelleni. Hän liikkui hyvin hitaasti, kuin olisi kamppaillut vastaan halua liikkua nopeammin. Tuijotin pientä kimaltavaa esinettä lakanalla ja aloin vapista. Se oli äitini kihlasormus, kultainen, johon oli upotettu filigralien keskelle sininen korukivi. Äitini ei koskaan ottanut sormusta sormestaan. Huomasin sormuksessa veritahran.
En edes tajunnut mitä tein, kehoni liikkui kehottamatta, ja hyökkäsin villisti karjuen kohti Silviota, yrittäen takoa häntä nyrkein, kynsiä, raapia, mitä tahansa. Huusin mielipuolisesti ja silmäni sumentuivat kyynelistä kun todella tajusin mitä tuo hirviö oli tehnyt perheelleni, kenelle veri kuului, johon hänen paitansa oli tahriintunut.
Silvio murahti ja pyöräytti minut helposti ympäri, rusentaen minut murskaavalla voimalla seinään. Ilma pakeni keuhkoistani ja silmissäni musteni. Hänen sormensa rusensivat käsiäni kuin ruuvipihdit kun hän tarttui niihin ja painoi ne alas kyljilleni.
”Älä tee mitään typerää. Et kykene vahingoittamaan minua.” Vaikka hän piti minua rautaisesti otteessaan, ei hänen äänestään kuulunut että hän olisi kamppaillut. Yritin kiristää lihaksiani ja nostaa käsiäni, liikkua pois hänen rintakehänsä ja seinän välisestä puristuksesta, mutta en voinut edes värähtää. Kipu ranteissani oli hirvittävä.
Silvio höllytti otettaan hiukan, selkeästi tietäen, kuinka lujaa oli puristanut. Helpotus kasvoillani oli varmasti päivänselvä, samoin hänen voimien näyttö oli minulle selvä. En voisi hänelle mitään. Tunsin halua kirkua, koska hänen kivenkova vartalonsa oli yhä painautunut vasten omaani ja se tuntui oudon viileältä ja tunsin kehon läpi virtaavan elinvoimaisuuden sen hiljaisuudesta huolimatta. Voima, jonka tunsin, aaltoili hyvin, hyvin hitaasti ja tajusin, että tunsin olennon sydämenlyönnit.
”Päästä minut irti, ole niin kiltti.. En tahdo kuolla..” Huomasin anelevani ja kyyneleet valuivat pitkin kasvojani. Häpesin pelkuruuttani, mutta en voinut kieltää sitä.
Silvio nauroi pehmeästi ja suuteli minua otsalleni, yritin väistää mutta liike oli liian nopea, liian voimakas.
”Katso minua silmiin, Nicholas.” Silvion ääni käski lihaani ja nostin kauhistuneen katseeni hänen silmiinsä.. ja pian uin niitten vihreydessä. En kyennyt kamppailla.. jokainen lihakseni rentoutui ja olin hänen otteessaan, korvissani kohisi äänekkäästi mutta kuulin hänen sanansa, kuin hän olisi kuiskannut ne korvaani.
”Sinä huomasit heti, etten ollut tavallinen ihminen. En voinut piileksiä sinulta. Hyvin harva uskaltaa huomata, aivan kuinka erilainen olen. Sinä et uskonut, sinua en huijannut. Olet erityinen, hyvin erityinen ihminen, Nicholas. Sinä uskallat olla uskomatta.. Minä en aio tappaa sinua. Minä vien sinut rajan yli, eikä sinun tarvitse enää koskaan pelätä kuolemaa.”
Tuntui kuin sydämeni ympärille olisi kierretty köyttä ja sitä olisi kiristetty joka sanan myötä. Pelkoni oli kauhistuttava, vielä kauhistuttavampaa oli, että kehoni pysyi rentona, ja annoin Silvion viileitten huulien painautua omiani vasten, kun hän suuteli minua pehmeästi. Hän oli irrottanut otteensa ranteistani, mutta käteni pysyivät alhaalla, roikkuen voimattomina ja haluttomina toimia. Silmäluomeni tuntuivat yhtäkkiä kovin raskailta ja ne putosivat alas, verhoten Silvion vihreät silmät, mutta niitten voima ei menettänyt otettaan. Raukeana annoin Silvion silittää hiuksiani, poskeani, kääntää kasvoni poispäin, paljastaen kaulani vaalean ihon hänen suulleen. Mieleni kirkui ja aneli minua toimimaan, sydämeni löi raskaasti ja pusertui kokoon rinnassani, mutta en voinut liikkua. Tunsin Silvion pehmeät huulet kaulani herkällä iholla, kuinka ne liikkuivat hitaasti pitkin sen kaarta ja tunsin koko kehoni kipinöivän. Kauhukseni huomasin Silvion kehon lämpiävän, ja tunsin jonkin liikahtavan vasten reittäni. Silvio oli kiihottunut! Tunsin halua työntää tuo hirviö kauemmas itsestäni, mutta suuremmaksi kauhukseni huomasin oman elimeni paisuvan. Silvio huomasi sen, koska jähmettyi hetkeksi, kuin epäröiden. Pian hänen kätensä kuitenkin kietoutuivat ympärilleni, niskaani, alaselälleni ja vetivät minut raudanlujasti hänen kehoaan vasten ja hirvittävä kipu räjähti kaulassani. Vaimea vaikerrus pakeni huuliltani, mutta kehoni vetäytyi vielä lähemmäs Silviota, kuin kokonaan antautuen miehelle. Käteni nousivat hänen olkapäille ja puristin häntä itseäni vasten ja tunsin kuinka kipu levisi suloisen hirvittävänä koko kehooni, koko kehoani särki. Jokainen pieni liike hänen puremansa haavan ympärillä sai minut värähtämään ja tunsin kuinka sydämeni alkoi lyödä yhä kiihkeämmin ja kiihkeämmin, jostain kietoutui ympärillemme matala, hyrisevä ääni ja tajusin sen tulevan Silviosta. Hän murisi syvältä rintakehästään ja veti terävät hampaansa irti lihastani, ja tunsin kuinka vereni alkoi virrata hänen huuliensa välissä ja pieni, kuuma noro pakeni pitkin ihoani paitani alle. Sitten tunsin, kuinka Silvio alkoi todella imeä.. Tunne oli samalla kauhistuttavan kivulias, sekä suorastaan eroottinen. Aistini olivat virittyneet aivan äärirajoilleen, tunsin jokaisen pienen liikkeen vasten ihoani, haistoin oman vereni rautaisen tuoksun ja Silvion hienostuneen tuoksun ja hänen sateen ja veren kasteleman paidan tuoksun joka oli outo yhdistelmä rautaa ja syksyn kosteitten lehtien tuoksua. Tunsin kuinka pieni hikinoro valui pitkin selkääni ja kuinka Silvion keho lämpeni kokoajan kuumemmaksi, kunnes se tuntui kuumeiselta ja omani viluiselta. Erektioni hankasi tuskallisesti hänen lanteisiinsa, kuten hänen omansa minuun, ja sillä hetkellä se tuntui pelkästään oikealta. Hänen kielensä liike vasten ihoani lähetti voimakkaita mielihyvän säteitä pitkin kehoani ja aloin vaikeroida sekä kivusta ja nautinnosta joka vaihteli vuoroaan häpeän ja ekstaasin aalloissa.
Tunne oli niin voimakas että tunsin tajuntani hämärtyvän, mutta Silvio huomasi käsieni herpaantuvan hänen oliltaan ja murisi vasten kaulaani, ”Pidä silmäsi auki. Pidä ne auki!”
Silmäni rävähtivät auki ja tuijotin pöydällä palavaa kynttilää voimatta kohdistaa mihinkään muuhun.. pian senkin kuva hämärtyi ja näin vain outoja valoja ja varjoja koko huoneessa.
Sydämeni alkoi lyödä hitaammin.. tunsin kuinka se jysäytti rintakehääni lähes kivuliaasti, sitä mukaa mitä Silvio nieli ahnaasti vertani, myös katseeni hämärtyi, suuni kuivui ja korvissani suhisi äänekkäästi enkä tajunnut enää mistään mitään.. silti tajuntani pysyi. Minulla ei ollut voimia edes huohottaa enää. Silvio nosti huulensa kaulaltani ja näin vain hämärästi hänen kasvonsa valkeana läiskänä näkökentälläni kun hän käänsi hellästi kasvoni itseensä päin.
Kuulin hänen äänensä jostain hyvin kaukaa.
”Pidä silmäsi vielä auki, noin, hyvä. Et menettänyt tajuntaasi… olet paljon vahvempi kuin luulin. Olen juonut sinut melkein kuiviin, Nicholas. Nyt sinun täytyy juoda minusta.. ” Silvion ääni toimi kuin loitsu, nojauduin raskaasti häntä vasten ja hän suuteli minua ja saatoin maistaa oman vereni hänen tulisen kuumilta huuliltaan. Hän ähkäisi vaimeasti, ja tajusin hänen viiltäneen itseään kaulaan. Saatoin haistaa tuoreen veren hänestä. Hän painoi hellästi pääni kohti haavaa hänen kaulallaan ja huuleni osuivat pulppuavaan lähteeseen. Suuni täyttyi nopeasti rautaisesta nesteestä ja nielaisin tajuamatta aivan mitä tein.
Reaktio oli välitön.. neste poltti kurkussani ja silti tahdoin lisää, ja aloin raastaa Silvion kaulaa, repien käsilläni häntä lähemmäksi, vaikken usko että lähemmäksi olisi edes päässyt. Silmäni kääntyivät ympäri ja jokin räiskyi aivan näkökenttäni reunoilla. Etäisesti kuulin että Silvio huusi raivokkaasti kun imin vuorostani hänen vertaan, purren hänen lihaansa mielipuolisesti.
Pelkoni oli väistynyt, kauhuni oli kadonnut, jäljellä oli vain mielipuolinen himo, hän ja minä ja veri meidän välillämme. Tunsin kuin jokin valo olisi irronnut jokaisesta solustani, purkautunut minusta valtavana suihkuna ja kietonut meidät vaippaansa, tunne oli uskomaton. Silvion veri oli kuin huumetta, en saanut siitä kyllikseni. Maistoin vuosisadat sen mukana, valtava virta täynnä ajatuksia, tunteita, salaisia ja hirvittäviä, jokainen niistä erittyi mielessäni kuin olisin laskenut jalokiviä. Tunsin jopa Silvion kauhun, kun hänen koko elämänsä levittäytyi mielessäni hänen verensä mukana, ja tajusin hänen pelkonsa ja se ihmetytti minua. Tunsin halua nauraa, mutta en kyennyt, sillä join hänen vertaan.
Liian pian minut riuhtaistiin irti tuosta käsittämättömästä ymmärryksen ja tajunnan kirkkaudesta, ja minut paiskattiin uudestaan seinään. Kipu korvasi nautinnon tunteen ja läähätin onnettomana vasten häntä, voima pakeni minusta ja suorastaan roikuin hänen yhä rautaisessa otteessaan. Hän ei ollut merkittävästi heikennyt, vaikka minusta tuntui, että olin imenyt hänet melkein kuiviin. Mutta hän huohotti hengästyneesti, naksauttaen kieltään kuin toruen. ”Kyllä, paljon voimakkaampi kuin luulin..” Hän naurahti ja nosti kasvojani ylöspäin. Näin taas utuisesti hänen kasvonsa, jotka olivat hiessä, huulet veriset ja puna oli kohonnut hänen poskilleen. Myös hänen ihmeelliset silmänsä välkehtivät kuumeisesti. Hän hymyili katsoessaan minua, mutta se oli oudon surullinen hymy.
”Prosessi ei ole vielä valmis. Me molemmat.. me molemmat tulemme vielä joutumaan äärirajoillemme.” Hän katseli minua hetken ja pelko nipisti taas sydäntäni. Silvion pupillit laajentuivat yhtäkkiä valtaviksi, syöden alleen vihreät iirikset ja hänen silmänsä olivat läpensä mustat. Mutta olin liian voimaton tehdäkseni mitään kun hän pureutui uudestaan lihaani. Tällä kertaa tuska oli paljon hirvittävämpi ja luulen kirkuneeni ääneen. Tuntui kuin hän olisi repinyt nyrkin mentävän aukon kaulaani, en ymmärtänyt aistieni olevan nyt vahvemmat, koska olin juonut hänen vertaan.. se teki töitään kokoajan kehoni sisällä, muuttaen minua joksikin muuksi. Silvio imi nyt niin voimakkaasti, että tuntui kuin sieluani olisi revitty irti. Yritin työntää häntä kauemmaksi mutta tuo olento ei liikahtanutkaan, tuska hämärsi tajuntaani, vaikken sitä kokonaan menettänyt. Kaikki ympäriltä katosi ja oli vain tuo kipu, joka sai kehoni sätkimään vimmatusti. Silvio piti minua vasten itseään ja seinää ja vapisin kauttailtani kun kiskoi irti jotain minusta. Lopulta tunsin, että sydämeni lopetti iskunsa ja hiljentyi hetkeksi. Sen näivettävä jomotus oli hirvittävä. Loputtomalta tuntuvan hetken jälkeen se iski taas, kerran, toisenkin. Epärytmisesti se alkoi iskeä ja huohotin tuskallisesti sen etsiessä rytmiä, etsiessä jotain kaavaa jota seurata. Tuska oli niin valtava, etten ollut huomannut, että Silvio nosti minut ylös ja oli laskenut minut vuoteelle makaamaan. Vapisin yhä, mutta voimani olivat niin lopussa, että se oli hyvin vähäistä.
Tajuntani alkoi pikkuhiljaa hämärtyä ja viimeinen muistikuvani on, että Silvio kuiskasi korvaani käskyn ”nuku”.

Kirja 1: Osa I - Pelko

Kuinka voisin sanoa, että olin kuollut. Olin elossa, mutta hyvin erilaisella tavalla, kun olin ihminen. Tämä paradoksi, ”elävä kuollut”, kuten meitä usein kuvailtiin, ei koskaan aivan auennut minulle. Kuinka jokin, mikä on kuollut elää? Minä hengitin yhä, kyllä. Minun sydämeni sykki, mutta eri tavalla. Silti olin kuollut kerran ja herännyt uudelleen.
Joten, olin siis kuollut jo kerran. Ja syntynyt uudelleen jonakin muuna, kuin minä kuolin. Kävin läpi muutoksen, joka muutti kaiken elämässäni perusteellisesti, ja silti siinä oli paljon samaa, mitä ihmiselämässäni. Tuskaa, iloa, tylsyyttä, sekä kaipausta. Olen lukenut lukemattomia vampyyreista kertovia tarinoita. Vanhoissa tarinoissa vampyyrit kuvattiin hirvittäviksi hirviöiksi, tunteettomiksi ja onnettomiksi varjoiksi, jotka imivät verta ja liikkuivat pimeydessä. Jokaisella kulttuurilla on omat tarustonsa vampyyrien kaltaisista olennoista, omaten sekä samankaltaisia sekä toisistaan eriäviä piirteitä. Mutta se, mitä minä pohdin pitkään, oli, että mikä todella määrittää vampyyrin?
Jos kysyt ihmiseltä, mikä vampyyri on, sanoo hän hyvin todennäköisesti, että vampyyri on hirviö. Ihmeellistä oli, että huomasin usean vampyyrin määrittävän itsensä samalla nimityksellä. Hirviö.
En suinkaan vähättele sitä tosiasiaa, että usea vampyyri on hirviö. Paha, tunteeton ja julma olento, jonka huvit saisivat kenen tahansa kunnollisen olennon selkäkarvat nousemaan pystyyn. Myös monet ihmiset eivät paljon poikkea tästä kuvauksesta. Mutta aikojen kuluessa aloin nähdä paljon muutakin kuin omia varjokuviani, sekä pelkoni ja vihani luomia harhaluuloja.
Alussa minä kuitenkin näin itseni hirviönä, sekä useaan otteeseen senkin jälkeen kun olin oivaltanut, ettei asia ollut niin yksinkertainen. Ilman kuolemaa ja rappeutumista, on pitkä aika nähdä asiat eri lailla.

Elin lapsuuteni nykyisen Puolan alueella. Perheeni oli rikas enkä elänyt puutteessa koskaan ihmisenä. Muistoni ovat hämärtyneet monien yksityiskohtien osalta, mutta muistan pätkiä sieltä, pätkiä täältä. Hajanaisia kuvia, joista muodostan jonkinlaisen kuvan. En ollut onneton lapsi, mutta mietteliäs. Ihailin kovasti veljeäni, joka oli hyvin vahva kristinuskossaan. Hän oli moraalinen ja hieno tuki monille mietteilleni, ja hän kuunteli minua aina, kun halusin kysyä monia kysymyksiäni. Voisin kai sanoa, että läheisin olin veljeni kanssa. Muistikuvat vanhemmistani ja pikkusiskostani ovat lähes kokonaan kadonneet. Muistan, että muuta perhettä oli, mutten mitään sen erikoisempaa. Lapsuuteni ja elämäni koki kovan kolahduksen kun veljeni Bradoc katosi. Muistan, että häntä etsittiin kissojen ja koirien kanssa.. olihan hän suvun perillinen ja näin ollen arvokas vanhemmilleni. Mutta en usko, että kukaan kaipasi häntä samalla tavalla kuin minä. Bradocia ei koskaan löydetty, joten hänen uskottiin pudonneen jokeen ja kuolleen. Minä en koskaan palannut entiselleni. Minusta tuli synkkä ja hiljainen nuorukainen, jota veljen kuoleman varjo seurasi pitkänä varjona. En ollut kiinnostunut juuri mistään, yritin tutkia kristinuskoa, jota Bradoc oli rakastanut, mutten kyennyt löytää itsestäni kykyä uskoa, että Bradocin kuolema olisi ollut jonkin kaikkitietävän Jumalan tarkoitus. Se tuntui aivan liian helpolta ratkaisulta, ja niin löysin uuden tavan soimata itseäni tästä epäuskostani. En kuitenkaan muista elämäni muuten paljon poikenneen muitten elämästä. Pidin synkät ajatukset itselläni ja koetin pysyä itsekseni mahdollisimman paljon.
Mitä lähemmäs tulen muistoissani hetkeä, jolloin elämäni koki todellisen käänteen, sitä selvemmiksi käyvät utuiset menneisyyden kuvat. Muistan.. muistan kokonaisia keskusteluja, tuoksuja, miltä asiat tuntuivat, kuten pöytä käteni alla. Minulla oli muutama läheinen ystävä, joitten kanssa vietin aikaani samalla kun vanhempani pohtivat koska löytäisin vaimon ja asettuisin aloilleni. Kaksi ystävääni, veljekset Karach ja Ivan Ivanov olivat kauppiasperheestä, ja matkasivat paljon ympäri Eurooppaa, tuoden mukanaan aina mielenkiintoisia uutisia ja kertomuksia. Viihdyin heidän seurassaan eniten, sillä he eivät tylsistyttäneet minua puuduksiin monien muitten tavoin.
Erään pitkän matkan jälkeen he palasivat mukanaan uusi tuttavuus. Sain kutsun heidän luokseen tapaamaan miestä, ja lähdin mielelläni matkaan, tietämättä, että se päivä tulisi muuttamaan koko loppu elämäni.

Muistan kuinka aurinko laski sinä iltana. Oli keskisyksy, ja puut pitivät vielä kiinni lehdistään, jotka kuivuneina kahisivat tuulessa, joka toi mukanaan sateen tuoksua. Taivas oli hyvin syvän mariininsininen ja lähestyvät pilvimassat nielaisivat pian auringon viimeiset säteet. Tiesin, että oli tulossa kunnon syysmyrsky ja muistan pohtineeni, jaksaisinko palata kotiani, mikäli sade alkaisi jo illan aikana. Yhdentekeviä ajatuksia tavallisesta elämästä, mutta siinäpä sen koko kauneus.. ne olivat viimeisimpiä tavanomaisia ajatuksiani, jotka muistan.
Saavuin Ivanovien kotikartanolle juuri kun taivas menetti viimeisen värinsä ja tuuli alkoi yltyä. Ikkunat kylpivät valoissa ja palvelija otti vastaan ratsuni minun suunnatessa sisälle. Ivan oli minua vastassa eteisaulassa, ja kehui vierastaan nerokkaaksi viulistiksi, jonka soittoa minun täytyisi kuulla. Minun pitäisi pyytää miestä soittamaan, sillä hän oli kuulemma hiukan erikoinen, eikä koskaan itse ehdottanut musisointihetkeä. Mies oli Silvio Brachia, ja he olivat tutustuneet mieheen Roomassa, kulkiessaan useilla erilaisilla kutsuilla. Hän sanoi miestä neroksi, sekä varsin viihdyttäväksi ja että Silvio oli ilomielin lähtenyt Puolaan, nähdäkseen muutakin maailmaa. Ivan ohjasi minut salonkiin, jossa Karach jutusteli miehen, Silvion kanssa.
Tavallaan aika pysähtyi muutamaksi hetkeksi. Silvio oli minuun selin ja hän kääntyi meitä kohti hitaasti, kuin näytelmässä, kun kuuli meidän askeleemme. Hetkeen en nähnyt mitään muuta, kuin hänen erikoiset silmänsä. Ne loistivat vihreinä ja suurina kalpeissa, mutta silti vahvapiirteisissä kasvoissa. Mutta ne silmät! Oli kuin olisin katsonut pohjattomaan smaragdinväriseen veteen. Suuni oli kai loksahtanut auki, ja loksautin sen kiinni kun vihdoin hetki väistyi, ja aika kulki taas normaalisti.
”Silvio Brachia, tapaa hyvä ystävämme Nicholas Zairychka.” Karach hymyili iloisesti ja ymmärsin, ettei kukaan muu ollut kokenut outoa hetkeä, tai huomannut kummallista käytöstäni. Katselin yhä vaitonaisena Silviota, kuin olisin odottanut hänen muuttuvan hetkenä minä hyvänsä joksikin muuksi. Hän vaikutti nyt ihan normaalilta, hiukan kalpealta, hiukan yli kolmekymppiseltä mieheltä. Hänellä oli epätavallisen punaiset hiukset, jotka kihartuivat vallattomasti. Edes hänen silmänsä eivät nyt vaikuttaneet mitenkään erityisen vihreiltä, päinvastoin kuin oudon hetken aikana. Nielaisin ja sain vihdoin tervehdittyä miestä ja kättelimme. Silvion käsi oli viileä, mutta puristus luja, ehkä hiukan liian luja. Jokin hänen katseessaan sai ihokarvani nousemaan ja oloni epämukavaksi. Ilta kului jutustelun merkeissä, joimme myös hiukan viiniä ja likööriä, jota veljet olivat ulkomailta tuoneet. Muistan, että pyysin Silviota soittamaan viulua jossain vaiheessa, kuten Ivan oli minulle ehdottanut, mutta hän kieltäytyi pehmeästi hymyillen. Silvion hymy sai minut taas hermostuneeksi. Se ei ylettynyt lainkaan hänen silmiinsä, aivan kuin hänen kapeat huulensa olisivat toistaneet liikkeen, jonka ne olivat tehneet monta kertaa, mutta joka ei ollut minkään tunteen johdosta.

Myrsky ei alkanut sinä iltana, joten ratsastin kotiini myöhään yöllä, hiukan humalassa. Tuntui kuin hevoseni olisi ollut levoton ja tuntui siltä, että taivas odotti myrskyä alkavaksi. Tunnelma oli painostava, vaikka olin uskonut kotia ratsastamisen selvittävän hiukan päätäni, olin yhä hiukan tokkurainen kun menin nukkumaan.
Nukuin koko yön levottomasti, heräten painajaisiin Silvion vihreistä silmistä, joihin törmäsin kaikkialla, minne unen utuisessa todellisuudessa matkasin. Heräsin ajatuksiin hänestä, joka sai minut entistä ärtyneemmäksi. Miksi uhrasin niin paljon ajatuksia hänelle? Olin vasta tavannut miehen, enkä edes pitänyt Silviosta.
Kului päiviä, mutta outo oloni ei väistynyt. Neljäntenä päivänä sain taas kutsun veljeksiltä tulla syömään illallista heidän luokseen, he juhlivat onnistunutta kauppareissuaan läheistensä kanssa kotikartanollaan. Muistan toivoneeni koko sydämestäni, että Silvio olisi jo pakannut laukkunsa ja palannut Italiaan.

Sinä iltana syysmyrsky puhkesi. Jouduin ottamaan vaunut, koska tuuli ja sade piiskasivat niin julmasti, etten olisi ratsastamalla päässyt perille laisinkaan. Pohdin, verottiko hirvittävä ilma juhliin osallistujia ja huomasin jälleen pohtivani Silviota. En voinut käsittää, miten Ivan ja Karach olivat pitäneet miestä mukavana, tai miksi he edes olivat ehdottaneet vierailua tälle.
Saavuin kartanolle, ja sain pian huomata, että vain muutamassa ikkunassa paloi valo. Ihmettelin, mutten kääntynyt ja palannut kotia, vaikka kaikki vaistoni käskivät minun tehdä niin. Ehkä oli sattunut jotain, ehkä apuani tarvittiin. Palvelijoita en nähnyt missään ja jätin ajajan viemään vaunut ja hevoset talliin. Astuin sisään pääovesta ja minua kohtasi pahaenteinen hiljaisuus. Vain tuuli ulvoi ulkona ja vanha kartano natisi liitoksissaan.
En tiedä miksi, mutta suorastaan hiiviskelin salonkiin, enkä löytänyt sieltä ketään. Kaikkialla oli siistiä ja hiljaista. Hylättyä suorastaan. Lähdin yläkertaan kohti veljesten makuuhuoneita, ja vasta siellä kuulin ääntä. Joku puhui hyvin hiljaa Ivanin huoneessa. Kaikki ihokarvani olivat pystyssä ja oli vaikea hengittää kun tartuin oven kahvaan ja avasin oven hiljaa. Hiljainen mutina ei lakannut. Huoneessa oli vaan muutama, melkein loppuun palanut kynttilä Ivanin vuoteen viereisellä pöydällä. Ivan makasi vuoteessaan ja ensin luulin, että hän oli kuollut.
Hänen ihonsa oli kalpea ja nihkeä, sairaalloisen harmaa. Ivanin silmät olivat kiinni ja ne näyttivät vajonneen syvälle kuoppiinsa, hän ei liikkunut. Hänen puolihuolimattomasti peitolla peitetty ylävartalonsa oli näivettynyt ja rintakehä ei näyttänyt kohoilevan. Luulen, että huusin ääneen, koska kuulin jostain ääntä, joka ei tuntunut omaltani. Minä se kuitenkin olin, koska tajusin, että Ivan ei huutanut, vaan mutisi kokoajan matalalla, rahisevalla äänellä joka tuskin kantoi ovelle.
Ryntäsin miehen vierelle ja yritin kuulla mitä hän sanoi.
”Se on ansa, Nicholas, se on ansa..”
Ivan toisti sanoja, uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Sydämeni tuntui pysähtyvän niille sijoilleen. Kosketin Ivania, yritin hellästi ravistaa häntä hereille, mutta hän ei reagoinut sen kummemmin kuin hiukan silmäluomiaan räpyttelemällä. Lopulta mutina lakkasi, eikä hän enää hengittänyt.
Kavahdin pystyyn vuoteen viereltä ja pakenin kohti ovea. Mitä helvettiä täällä oli tapahtunut? En uskaltanut lähestyä Ivanin ruumista enää.. oli sydänjuuriani myöten järkyttynyt. Hälytyskellot soivat korvissani ja tuntui kuin polveni olisivat pettäneet altani, taisin kompuroida mattoon ja rojahdin vasten ovea.
Ääni, jonka rojahdukseni aiheutti, tuntui hirvittävältä, kuin rienaukselta kirkossa. Haparoin pystyyn ja livahdin äkkiä huoneesta. Muistan vilkaisseeni kohti Karachin huoneen ovea, jonka näin olevan raollaan, mutten kyennyt mennä sinne, koska sieltä uhkuva pimeys ja hiljaisuus kertoivat omaa tarinaansa. En kestäisi nähdä häntä kuolleena. Ajattelin vain, että minun täytyi päästä pois tästä talosta, joka oli muuttunut haudaksi.
Kaikessa hädässäni en ajatellut lainkaan, missä kaikki muut olivat. En halunnut etsiä ketään, vain päästä ulos. Paniikinomainen tunne vain kasvoi kun peräännyin käytävään, se tuntui äkkiä kuin kuilulta häkin pohjalle ja klaustrofobinen kammo kuristi kurkkuani. Askel askeleelta peräännyin kohti rappusia, enkä voinut kääntää katsettani pois pimeästä käytävästä, jonne arka kynttilänvalon välke loi yhden säteen Ivanin auki jääneestä huoneenovesta. Kaikki valokeilan takana näytti uhkaavalta ja painajaismaiselta.
Lopulta käänsin katseeni alas rappusiin ja eteisaulan poikki pääoveen. Siitä kuului natina ja tajusin oven avautuvan.
Jähmetyin kuin peura ja tuijotin suurin silmin aukenevaa oviaukkoa, siinä seisovaa ilmestystä.
Tuulen ja jäisen sateen kurimuksesta oviaukkoon astui Silvio. Hänellä ei ollut päällään takkia, vain paita, joka näytti oudon kirjavalta, sekä mustat housut ja kengät. Hän oli hengästynyt ja hänen hengityksensä kuului pelottavan selvästi kaikuvassa aulassa. En ensin tajunnut mitään, tuijotin vain. Myös Silvio vain tuijotti minua, mutta hyvin eri tavalla. Häntä ei pelottanut, hän vain tuijotti. Hänen silmänsä näyttivät mustilta kuiluilta valkoisissa, punaisten ja märkien hiusten sekaisissa kasvoissa. Hänen huulensa olivat hiukan auki ja ne olivat punaiset, hyvin punaiset. Lopulta tajusin, miksi Silvion paita näytti niin oudon kirjavalta. Se oli tahriintunut vereen, jonka sade oli puolittain huuhtonut.
Hetki tuntui ikuiselta, tuijotimme toisiamme. Tiesin, että Silvio oli jotenkin tappanut Ivanin ja Karachin ja varmasti kaikki muutkin. Veri hänen paidassaan hämmensi minua. En ollut huomannut Ivanissa haavoja, tosin en ollut niitä edes etsinyt. Lopulta tajusin Silvion hymyilevän, ja se oli liikaa minulle. Aloin huutaa kaikilla voimillani ja hymy hyytyi miehen valkeilta kasvoilta. Hän päästi oven ja lähti minua kohti, hän liikkui kuin aave, kuin olisi liitänyt pitkin lattiaa, tuskin koskien siihen.
Ja menetin tajuntani.