Osa IV - Kohtaaminen

Jäin pitkäksi aikaa mietteisiini sinä iltana. Silvio ei palannut kokonaiseen viikkoon, enkä koskaan kysynyt, missä hän oli ollut. Hänen sanansa kaikuivat korvissani useasti. Kyllä, me olimme julmia olentoja, mutta tiesin hyvin, ettemme olleet tunteettomia. Ainakaan kaikki. Vaikka useasti epäilin, että Silvio olisi katunut mitään, nyt tiesin, ettei asia välttämättä ollut niin. Jotenkin en ollut valmis hyväksymään sitä, ja naiivisti pidin kiinni katkeruudestani, koska se oli helppo paikka paeta. Vaikka kehoni oli kuollut ihmisyydestään, ei mieleni ollut vielä siihen valmis.

Palatessaan Silvio ei puhunut paljoa, emmekä enää puhuneet tunteista tai julmuudesta. Vältimme molemmat aihetta. Mutta hän alkoi puhua muista. Hän mainitsi silloin tällöin nähneensä muitakin nuoria vampyyreita ja joskus kehotti minua menemään ulos. En yleensä paljoa innostunut hänen hellistä yrityksistään lähettää minua sosialisoimaan. Istuin huoneissani ja liikuin kyllä ulkona, yksin. Enkä yleensä mennyt oleskelemaan mihinkään ihmisten paikkoihin.
Kuljin Italian metsämaita ja maaseutuja. Sopeuduin uusiin voimiini ja hioin niitä yksinäisillä matkoillani yöllisessä, lämpimässä ilmassa. Rakastin Italiaa. Sen kuvankauniita maisemia ja yön sointia. Kuulin siinä historian siipien havinan ja se aina virkisti mieltäni.
Eräänä yönä kuitenkin vaistosin, etten ollut yksin. Seisoin metsäisellä aukiolla, lähellä Tiber joen reunaa, yläjuoksulla. Menin kyyryyn heti, koska olin arka.. en ollut koskaan vaistonnut mitään tällaista lähelläni. Tunsin että minua tarkkailtiin ja yritin nähdä pimeitten puitten väliin. Oli hyvin hiljaista, jopa yöllinen sirkutus ja eläinten ääntely oli tauonnut. Sitten kuulin, kuinka se liikkui puitten välissä. Kuulin hyvin hitaita, selkeitä askeleita, aivan kuin se joku toinen olisi koettanut, kuinka reagoisin.
Peräännyin kohti puita takanani, en tiennyt mitä tehdä. Mieleeni ei lainkaan juolahtanut, että olisin voinut kysyä, kuka pimeydessä kulki. Askeleet taukosivat heti, kun aloin kyyristellä varovaisesti kohti puita. Se oli selvä merkki siitä, että se oli testi. Kurkkuani kuivasi ja nieleskelin rankasti. Kauhuni oli järjetöntä, tajusin sen itsekin, sillä en ollut mikään heiveröinen ihminen, vaan voimallinen vampyyri. Mutta minulla ei ollut muuta kokemusta lajitovereistani kuin Silvio. Ja hän itse oli sanonut, että muut saattoivat olla hyvin julmia ja hirvittäviä.
Olin täysin lamaantunut, hyvin pitkään. Ja hiljaisuus pysyi, aivan kuin olisin joutunut pieneen laatikkoon, jossa ei ollut muita kuin minä, tuntematon olento metsän suojissa ja minun tykyttävä pakokauhuni.
Lopulta olento liikkui. Se siirtyi reippain, ruohikossa kahisevin askelin aivan puitten reunamille, niin että näin sen pimeydessä hohtavat, pienten liekkien lailla tanssivat silmät. En edes hengittänyt. Näin kaukaa kapeat, valkoiset kasvot ja nuo silmät, jotka herättivät minussa yhä pelkoa, vaikka olento oli varsin rennossa asennossa, ilman uhkaa. En tiennyt lainkaan, miltä näytin hänen silmissään. Varmaan surkuhupaisalta koiralta, joka odotti piiskaa, koska olin melkein kaksinkerroin vasten puuta, pitäen kasvoni alhaalla, ja käteni sylissäni.
Hahmo seisoi siinä niityn reunamilla pitkään. Varmaankin tunnin ajan ainakin ja katselimme toisiamme sanatta. Lopulta valkoiset kasvot kallistuivat hiukan, kuin kysyäkseen, ja kuulin hänen puhuvan. Se oli nainen.
”Hasyndria ete´l s’inar?”
Kieli oli fantastinen. En koskaan ollut kuullut sellaista ja tuijotin takaisin epäuskoisena. Puhuin venäjää, puolaa, italiaa, ranskaa ja saksaa, mutten ollut koskaan kuullut tuollaista puhepartta. Sen sointi oli korkea ja silti pehmeä, se ui öisin ilman läpi luokseni vaivatta välimatkasta huolimatta. Mutta en tiennyt mitä se tarkoitti, se oli kysymys, sen ymmärsin, mutta nainen olisi saattanut kysyä mitä vain.
En vastannut ja pysyin ääneti, en uskaltanut vieläkään liikkua. Voima, joka hohkasi naisen silmien tanssivissa liekeissä, oli hurja. Ymmärsin, etten katsellut ainakaan aivan vastasyntynyttä vampyyria ja sieluani kylmäsi. Kuinka vanha oli kieli, jota nainen puhui?
Painoin lopulta kasvoni alas, uskaltamatta katsella naista ja seuraavan kerran kun nostin katseeni, oli ilmestys kadonnut. En ollut kuullut mitään, enkä vaistonnut ketään lähelläni. Jopa yön äänet olivat palanneet. Koko kohtaaminen oli omanlaisensa voimannäyte naisvampyyrin voimasta.
Pakenin hyvin nopeasti takaisin kotini turvaan. Silvio huomasi kotia tullessaan jonkin olevan vialla, koska istuin salongissa vapisten yhä.
”Miksi vapiset? Mikä on hätänä?” Silvio kiiruhti luokseni, ja näin että hän oli aidosti huolestunut. Eihän hän koskaan ollut nähnyt minua tällaisena. Ei ainakaan enää pitkään aikaan.
Kerroin hänelle kohtaamisesta yksityiskohtineen, toistin jopa naisen sanat. Silvion kulma kohosi ja hän näytti hiukan huvittuneelta. Tunsin kuinka vereni kuohahti ja hän näki ärtymyksen silmissäni.
”Nicholas, hän kysyi kuka olet. Kieli jota hän puhui, oli vampyyrien oma kieli, haesperinda. Se on ikivanha kieli, jota monet vanhemmat yksilöt käyttävät. Ei hän tahtonut pahaa. Jos hän olisi, et olisi tässä.”
Katselin Silviota hetken ja sitten häpesin käytöstäni metsässä. Taisin jopa hiukan punastua.
”Sinun olisi hyvä osata sitä kieltä ja vannon että verenperintösi takia opit sen nopeasti. Mutta tämä on juuri se, mitä tarkoitin. Sinun olisi hyvä käydä ulkona. Nähdä ihmisiä, nähdä vampyyreita, nähdä maailmaa. Olen varma että ikivanha, jonka tapasit, oli aivan yhtä ihmeissään sinun käytöksestäsi kuin sinä ylipäätään hänestä.”
Tunsin oloni 5-vuotiaaksi lapseksi jota isä torui huonosta käytöksestä juhlissa. Silvio oli kuitenkin oikeassa, ymmärsin mitä hän oli tarkoittanut. Ymmärsin, etten voisi käyttäytyä kuin mielipuoli joka kerta kun tapaisin itseni kaltaisen olennon.
Silvio kyseli vielä yksityiskohtaisesti, miltä nainen oli näyttänyt, mutten osannut kuvailla näkemääni hänelle. Nainen oli seisonut kaukana varjoissa, enkä ollut uskaltanut tuijottaa tätä kovin tarkasti. Muistin vain hänen silmiensä liekit. Silvio ei osannut arvella kuka nainen voisi olla, mutta hän sanoi että liekehtivältä näyttävät silmät pimeydessä ei ollut mikään epätavallinen piirre. Tärkeintä hänen mielestään oli, että nainen ei ollut uhkaava.

Silvio siis alkoi koulia minua haesperindan ymmärtämisessä. Hän toi minulle ikivanhan kirjan, jonka luin kannesta kanteen yhden yön aikana, jolloin ymmärsin kielen perusteet. Yllättävintä oli, että ne perustuivat vampyyreille ominaisiin kykyihin, eikä kielessä paljoakaan käytetty suuta niin paljoin kuin tahtoa ilmaista ääntä. Nainen oli varmasti vanha, sillä hän oli käyttänyt kieltä joka kantautui luokseni pehmeästi niin kaukaa. Minulla oli vaikeuksia sen kanssa ja olin liian äänekäs. Harjoitellessani Silvion kanssa hän sanoi, että kun yritin puhua hänelle talon kauimmaisesta nurkasta, kuulosti siltä kuin olisin karjunut hänen korvansa juuressa. Pikkuhiljaa voimakkuuden säätöni parantui, muttei kovinkaan paljoa. Silvio lohdutti minua, minulla olisi koko ikuisuus aikaa harjoitella. Ja että olihan korvan juuressa huutaminen oiva keino saada huomio, hän lisäsi pilke silmäkulmassaan.
Ihmiset eivät kuulleet lainkaan kieltä, mikäli vampyyri niin tahtoi. Tämäkin vaati hiukan harjoitusta, mutta sen taidon opin keskivertoa nopeammin, ainakin Silvion mukaan.
Lopulta uskaltauduin lupautumaan Silvion mukaan katsomaan teatteriesitystä eräänä keväisenä iltana. Olin varsin hermostunut, mutta myös innoissani, sillä halusin epätoivoisesti oppia olemaan pelkäämättä kaltaisiani. Tunne oli vahvistunut kun harjoittelin haesperindaa.
Ilta oli menestys, sillä moni oli nähtävästi kuullut juoruja Silvion suojatista ja lapsesta ja koska olin niin uusi, herätin suurta mielenkiintoa muissa vampyyreissa. Silvio ei ollut yllättynyt niin monesta lajitoverista paikan päällä vaan jätti minut yksin hyvin pian, josta en ollut kovin mielissäni. Mieleeni juolahti hänen sanomansa heittää susille kommentti. He eivät uteliaisuudessaan paljoa poikenneet ihmisistä, sain huomata, mutta he olivat ympärilläni hyvin varovaisia. He vilkuilivat alituiseen Silviota kohti, joka itse pysytteli kauempana. Nämä nuoret vampyyrit selkeästi kunnioittivat, myös pelkäsivät Silviota, joka suuresti huvitti minua.
Menetin nopeasti mielenkiintoni heihin. He olivat nuoria ja kunnianhimoisia ja puhuivat pikkumaisista ja teennäisistä asioista, kuten kertoen inhottavista huveistaan pelotella ihmisiä tai riettailuistaan. Aloin ymmärtää, että heidän huvinsa todella olivat julmia ja kauheita. En sopeutunut siihen joukkoon lainkaan ja epämukavuuteni vain kasvoi illan mittaan kun jouduin kuuntelemaan heitä, katselemaan heidän yrityksiään päästä suosiooni, ja sitä kautta kai Silvion suosioon. Se inhotti minua. Huomasin myös isoja eroja noissa vampyyreissa ja minussa. He näyttivät ..no, erilaisilta. Sekä Silvion että minun korvani kärjet olivat hiukan kärkevät, heidän ei lainkaan. Heidän hehkunsa oli jotenkin brutaalimpaa, heidän ajatuksensa ja ihanteensa karkeita ja epämiellyttäviä. Eivätkä heidän voimansa olleet minun voimiini verrattuna juuri mitään. Kyllä, he kykenivät hajottamaan ovia ja seiniä lihaksiensa voimilla, mutta eivät siinä mittakaavassa mitä minä esimerkiksi. Osa heistä osasi lukea ihmisten ajatuksia, mutta hyvin heikosti. He osasivat hypnotisoida ihmisen, ja saada heidät tottelemaan, joka oli kuulemma yhteinen piirre kaikille vampyyreille, mutta siinäpä se oikeastaan olikin. He olivat.. alkeellisia. He myös yrittivät päteä silmissäni voimillaan toinen toistaan paremmin. Tällainen lapsellinen kilpailu tuntui minusta jonkinlaiselta surkealta näytökseltä. En ollut tottunut ajatukseen moisesta varomattomasta voimien näytöstä, koska minä en olisi tahtonut osoittaa omia kykyjäni kellekään tarpeettomasti. Yksi asia oli myös yhteinen kaikilla vampyyreille, heidän voimansa paranivat ja vahvistuivat iän ja harjoituksen myötä.
Ymmärsin miksi he siis pelkäsivät Silviota. Silvio oli kuin puolijumala heihin verrattuna voimineen. En ollut varma tiesivätkö muut Silvion voimien todellista väkevyyttä, sillä en itsekään ollut niistä täysin perillä. Minulla ja Silviolla oli siis yhteinen piirre siinä, ettemme esitelleet kykyjämme.
Olin valmis lähtemään kotia jo hyvin aikaisessa vaiheessa ja Silvio huomasi turhautuneisuuteni. Lähdimme siis ja palasimme kotia. Olin hämmentynyt ja pettynyt näkemääni.
”Minä näen että he tylsistyttivät sinua, ja että sinulla on kysymyksiä mielessäsi.” Silvio sanoi meidän saapuessa kotitalollemme.
Pohdin hetken, mistä aloittaisin.
”He eivät olleet kuten me?” Sanoin viimein.
”Vampyyreitten maailmassa on monenlaisia vampyyreita. Pääasiallisesti meitä on kaksi heimoa. Pedot, sekä Haltiat. Saatat arvata, mistä toinen nimitys johtuu” Silvio kosketti punaisten hiuksiensa peittämää korvansa kärkeä, joka oli terävä, ”mutta se ei ole ainut erottava tekijä. Pedot ovat paljon lähempänä ulkomuodoltaan ihmisiä, mutta myös yleensä julmempia ja pahempia kuin Haltiat. He ovat brutaaleita, eivätkä kaihda käyttää inhottavia keinoja saadakseen mitä haluavat. Haltiat taas ovat hienostuneempia sekä voimiltaan, että luonteiltaan. Poikkeuksiakin toki löytyy. Me olemme kuitenkin vampyyreita. Sinä olet Haltia, kuten minäkin. Nämä nuorikot, jotka tapasit, olivat Petoja.”
”Missä kaikki muut Haltiat ovat, sitten?”
Silvio hymähti kysymykselleni pehmeästi. ”He ovat lähellä. Meitä ei ole niin paljoa, tai sanotaanko, ettemme yleensä viihdy isoissa joukoissa, kuten Pedot. He muodostavat tuollaisia piirejä ja tukeutuvat sillä tavoin toisiinsa. He saavat sillä tavoin myös kilpailuseuraa toisistaan, sillä Peto, jolla ei ole mitään pyrkimyksiä kukistaa toinen, on yleensä lajitoveriensa paaria.”
Ajatus inhotti minua. ”Entä Haltiat?”
”Älä ymmärrä minua väärin.. Haltiat eivät ole erakoita, mutta me olemme enemmän ystäviä kuin kilpailijoita keskenämme. Pärjäämme hyvin kuitenkin itseksemmekin.”
Keskustelimme vielä hetken erilaisuudesta kahden heimon välillä, mutta ymmärsin nyt, etten koskaan saisi mitään irti noista sieluttomista Pedoista, jotka olin tavannut tänä yönä. Jollakin tapaa se tuntui surulliselta, mutta aloin myös todella ymmärtää, etteivät asiat olleet niin yksinkertaisia edes hirviöitten kesken.
Sen illan jälkeen Silvio ei enää koskaan pyytänyt minua mukaansa, mutta silti joskus lähdin, silkasta kyllästyneisyydestä. En tavannut ainoatakaan Haltiaa koskaan niinä iltoina kun kuljin Silvion mukana, enkä törmännyt outoon naisvampyyriin metsissä. Sain myös huomata, että naisvampyyreita oli yleensäkin vähemmän. Muutaman kerran eräs naispuolinen peto ehdotti minulle seksuaalista suhdetta, mutta kieltäydyin maltillisesti enkä edes harkinnut suostuvani moiseen. Sain muutamia ei-niin- mairittelevia liikanimiä lajitovereiltani jotka aiheuttivat hilpeyttä jopa Silviossa, mutta hän ei koskaan kysynyt miksi olin kieltäytynyt. Itse uskoin hänen ymmärtävän. Miksi ihmeessä olisin tahtonut päästää moisen petollisen olennon vuoteeseeni, jos en edes tahtonut ystävystyä heidän kanssaan. Sitä paitsi tiesin jo tarpeeksi Pedoista tietääkseni, että nainen olisi tahtonut suhteen vain pönkittääkseen omaa asemaansa. Tai sitten hän vain himoitsi minua, tai kumpaakin. Pedonsukuinen tuskin teki suurta eroa himon ja kunnianhimon välillä.

Elämämme lipui Italiassa tietynlaisessa hiljaiselossa. Minä vaelsin lähistöillä, harjoittelin kykyjäni, ja aika ajoin vierailin kaupungissa, kun taas Silvio jatkoi elämäänsä taiteilijana luomissaan kulisseissa. Tavallaan olin huvittunut elämämme tavallisuudesta, siitä, että olimme vampyyreita ja elimme silti niin monella tapaa kuin ihmiset. Jotenkin kai tuudittauduin ajatukseen siitä, että tätä elämäni pimeydessä nyt olisi. Ajatus huvitti minua suuresti, koska kaikki oli niin erilaista siitä kuin olin olettanut. Kyllä, tapoin selvitäkseni hengissä, mutta harvakseltaan. Enkä koskaan ollut julma. En tappanut lapsia, enkä pyrkinyt tuhoamaan elämiä, joka tuntui olevan monelle lajitoverilleni jonkinlainen harrastus. Opin kontrolloimaan janoani, joka kieltämättä oli yhä kova. Luin ja opettelin uusia kieliä sekä soittamaan erilaisia instrumentteja. Ja usein ajattelin menneisyyttäni, perhettäni. Surin vieläkin kuolemaani. Ja heidän kuolemaansa joka oli suorassa linkissä omaani. Emme tosin enää puhuneet siitä Silvion kanssa. Toivoin, että asiat olisivat menneet toisin. Mutta kuten aika tekee, alkoivat muistoni ihmiselämästä haihtua, enkä enää muistanut monia asioita. Se aiheutti minussa pelkoa, ja minusta tuntui, kuin olisin kärsinyt muistin menetyksestä. En puhunut asiasta Silviolle, koska se olisi tuonut aran aiheen pöydälle ja siihen en ollut valmis.
Kysyin erään kerran eräältä Pedolta, jonka olin ensimmäisenä iltanani Silvion mukana tavannut, muisteliko hän koskaan elämäänsä ennen vampyyriksi muuttumista. Mies, Thomas nauroi ja katsoi minua epäuskoisena.
”Mitä väliä sillä on? Minä en ole enää ihminen, nyt ihmiset ovat minun ruokaani.”
Hän kuittasi menneisyytensä, koko alkuperänsä näin typerryttävän piittaamattomasti, että kauhistunut ilmeeni oli varmasti näkemisen arvoinen. Myös Silvio näki ilmeeni, ja todennäköisesti myös kuuli lyhyeen loppuvan keskustelun, sillä hänen kuulonsa oli erinomainen. Hän katseli minua huoneen toiselta puolelta ja puisti päätään hyvin hienoisesti. Loukkaannuin, toruiko hän minua? Oliko elämäni ihmisenä jotain, mitä en olisi saanut pohtia, tai muistella? Lähdin vihaisena ulos, enkä palannut kahteen yöhön. En ymmärtänyt, miksen saisi ajatella menneisyyttäni, tai edes sitä, miksi suutuin niin Silvion eleestä. Enemmän olin toki ahdistunut Thomaksen tavasta ajatella asiasta. En ollut varma, oliko hänen kantansa Pedoille ominainen, vai koko vampyyrikannalle.
Myös tästä aiheesta tuli uusi asia minun ja Silvion välille, josta emme koskaan keskustelleet. Hän ei kysynyt kun palasin, miksi olin lähtenyt. Ehkä hän tiesi.
Alkutalvesta tapahtui jotain, mikä mullisti hiljaiselomme pimeydessä. Silvio sai kirjeen, jota hän ei polttanut.