Kirja 1: Osa I - Pelko

Kuinka voisin sanoa, että olin kuollut. Olin elossa, mutta hyvin erilaisella tavalla, kun olin ihminen. Tämä paradoksi, ”elävä kuollut”, kuten meitä usein kuvailtiin, ei koskaan aivan auennut minulle. Kuinka jokin, mikä on kuollut elää? Minä hengitin yhä, kyllä. Minun sydämeni sykki, mutta eri tavalla. Silti olin kuollut kerran ja herännyt uudelleen.
Joten, olin siis kuollut jo kerran. Ja syntynyt uudelleen jonakin muuna, kuin minä kuolin. Kävin läpi muutoksen, joka muutti kaiken elämässäni perusteellisesti, ja silti siinä oli paljon samaa, mitä ihmiselämässäni. Tuskaa, iloa, tylsyyttä, sekä kaipausta. Olen lukenut lukemattomia vampyyreista kertovia tarinoita. Vanhoissa tarinoissa vampyyrit kuvattiin hirvittäviksi hirviöiksi, tunteettomiksi ja onnettomiksi varjoiksi, jotka imivät verta ja liikkuivat pimeydessä. Jokaisella kulttuurilla on omat tarustonsa vampyyrien kaltaisista olennoista, omaten sekä samankaltaisia sekä toisistaan eriäviä piirteitä. Mutta se, mitä minä pohdin pitkään, oli, että mikä todella määrittää vampyyrin?
Jos kysyt ihmiseltä, mikä vampyyri on, sanoo hän hyvin todennäköisesti, että vampyyri on hirviö. Ihmeellistä oli, että huomasin usean vampyyrin määrittävän itsensä samalla nimityksellä. Hirviö.
En suinkaan vähättele sitä tosiasiaa, että usea vampyyri on hirviö. Paha, tunteeton ja julma olento, jonka huvit saisivat kenen tahansa kunnollisen olennon selkäkarvat nousemaan pystyyn. Myös monet ihmiset eivät paljon poikkea tästä kuvauksesta. Mutta aikojen kuluessa aloin nähdä paljon muutakin kuin omia varjokuviani, sekä pelkoni ja vihani luomia harhaluuloja.
Alussa minä kuitenkin näin itseni hirviönä, sekä useaan otteeseen senkin jälkeen kun olin oivaltanut, ettei asia ollut niin yksinkertainen. Ilman kuolemaa ja rappeutumista, on pitkä aika nähdä asiat eri lailla.

Elin lapsuuteni nykyisen Puolan alueella. Perheeni oli rikas enkä elänyt puutteessa koskaan ihmisenä. Muistoni ovat hämärtyneet monien yksityiskohtien osalta, mutta muistan pätkiä sieltä, pätkiä täältä. Hajanaisia kuvia, joista muodostan jonkinlaisen kuvan. En ollut onneton lapsi, mutta mietteliäs. Ihailin kovasti veljeäni, joka oli hyvin vahva kristinuskossaan. Hän oli moraalinen ja hieno tuki monille mietteilleni, ja hän kuunteli minua aina, kun halusin kysyä monia kysymyksiäni. Voisin kai sanoa, että läheisin olin veljeni kanssa. Muistikuvat vanhemmistani ja pikkusiskostani ovat lähes kokonaan kadonneet. Muistan, että muuta perhettä oli, mutten mitään sen erikoisempaa. Lapsuuteni ja elämäni koki kovan kolahduksen kun veljeni Bradoc katosi. Muistan, että häntä etsittiin kissojen ja koirien kanssa.. olihan hän suvun perillinen ja näin ollen arvokas vanhemmilleni. Mutta en usko, että kukaan kaipasi häntä samalla tavalla kuin minä. Bradocia ei koskaan löydetty, joten hänen uskottiin pudonneen jokeen ja kuolleen. Minä en koskaan palannut entiselleni. Minusta tuli synkkä ja hiljainen nuorukainen, jota veljen kuoleman varjo seurasi pitkänä varjona. En ollut kiinnostunut juuri mistään, yritin tutkia kristinuskoa, jota Bradoc oli rakastanut, mutten kyennyt löytää itsestäni kykyä uskoa, että Bradocin kuolema olisi ollut jonkin kaikkitietävän Jumalan tarkoitus. Se tuntui aivan liian helpolta ratkaisulta, ja niin löysin uuden tavan soimata itseäni tästä epäuskostani. En kuitenkaan muista elämäni muuten paljon poikenneen muitten elämästä. Pidin synkät ajatukset itselläni ja koetin pysyä itsekseni mahdollisimman paljon.
Mitä lähemmäs tulen muistoissani hetkeä, jolloin elämäni koki todellisen käänteen, sitä selvemmiksi käyvät utuiset menneisyyden kuvat. Muistan.. muistan kokonaisia keskusteluja, tuoksuja, miltä asiat tuntuivat, kuten pöytä käteni alla. Minulla oli muutama läheinen ystävä, joitten kanssa vietin aikaani samalla kun vanhempani pohtivat koska löytäisin vaimon ja asettuisin aloilleni. Kaksi ystävääni, veljekset Karach ja Ivan Ivanov olivat kauppiasperheestä, ja matkasivat paljon ympäri Eurooppaa, tuoden mukanaan aina mielenkiintoisia uutisia ja kertomuksia. Viihdyin heidän seurassaan eniten, sillä he eivät tylsistyttäneet minua puuduksiin monien muitten tavoin.
Erään pitkän matkan jälkeen he palasivat mukanaan uusi tuttavuus. Sain kutsun heidän luokseen tapaamaan miestä, ja lähdin mielelläni matkaan, tietämättä, että se päivä tulisi muuttamaan koko loppu elämäni.

Muistan kuinka aurinko laski sinä iltana. Oli keskisyksy, ja puut pitivät vielä kiinni lehdistään, jotka kuivuneina kahisivat tuulessa, joka toi mukanaan sateen tuoksua. Taivas oli hyvin syvän mariininsininen ja lähestyvät pilvimassat nielaisivat pian auringon viimeiset säteet. Tiesin, että oli tulossa kunnon syysmyrsky ja muistan pohtineeni, jaksaisinko palata kotiani, mikäli sade alkaisi jo illan aikana. Yhdentekeviä ajatuksia tavallisesta elämästä, mutta siinäpä sen koko kauneus.. ne olivat viimeisimpiä tavanomaisia ajatuksiani, jotka muistan.
Saavuin Ivanovien kotikartanolle juuri kun taivas menetti viimeisen värinsä ja tuuli alkoi yltyä. Ikkunat kylpivät valoissa ja palvelija otti vastaan ratsuni minun suunnatessa sisälle. Ivan oli minua vastassa eteisaulassa, ja kehui vierastaan nerokkaaksi viulistiksi, jonka soittoa minun täytyisi kuulla. Minun pitäisi pyytää miestä soittamaan, sillä hän oli kuulemma hiukan erikoinen, eikä koskaan itse ehdottanut musisointihetkeä. Mies oli Silvio Brachia, ja he olivat tutustuneet mieheen Roomassa, kulkiessaan useilla erilaisilla kutsuilla. Hän sanoi miestä neroksi, sekä varsin viihdyttäväksi ja että Silvio oli ilomielin lähtenyt Puolaan, nähdäkseen muutakin maailmaa. Ivan ohjasi minut salonkiin, jossa Karach jutusteli miehen, Silvion kanssa.
Tavallaan aika pysähtyi muutamaksi hetkeksi. Silvio oli minuun selin ja hän kääntyi meitä kohti hitaasti, kuin näytelmässä, kun kuuli meidän askeleemme. Hetkeen en nähnyt mitään muuta, kuin hänen erikoiset silmänsä. Ne loistivat vihreinä ja suurina kalpeissa, mutta silti vahvapiirteisissä kasvoissa. Mutta ne silmät! Oli kuin olisin katsonut pohjattomaan smaragdinväriseen veteen. Suuni oli kai loksahtanut auki, ja loksautin sen kiinni kun vihdoin hetki väistyi, ja aika kulki taas normaalisti.
”Silvio Brachia, tapaa hyvä ystävämme Nicholas Zairychka.” Karach hymyili iloisesti ja ymmärsin, ettei kukaan muu ollut kokenut outoa hetkeä, tai huomannut kummallista käytöstäni. Katselin yhä vaitonaisena Silviota, kuin olisin odottanut hänen muuttuvan hetkenä minä hyvänsä joksikin muuksi. Hän vaikutti nyt ihan normaalilta, hiukan kalpealta, hiukan yli kolmekymppiseltä mieheltä. Hänellä oli epätavallisen punaiset hiukset, jotka kihartuivat vallattomasti. Edes hänen silmänsä eivät nyt vaikuttaneet mitenkään erityisen vihreiltä, päinvastoin kuin oudon hetken aikana. Nielaisin ja sain vihdoin tervehdittyä miestä ja kättelimme. Silvion käsi oli viileä, mutta puristus luja, ehkä hiukan liian luja. Jokin hänen katseessaan sai ihokarvani nousemaan ja oloni epämukavaksi. Ilta kului jutustelun merkeissä, joimme myös hiukan viiniä ja likööriä, jota veljet olivat ulkomailta tuoneet. Muistan, että pyysin Silviota soittamaan viulua jossain vaiheessa, kuten Ivan oli minulle ehdottanut, mutta hän kieltäytyi pehmeästi hymyillen. Silvion hymy sai minut taas hermostuneeksi. Se ei ylettynyt lainkaan hänen silmiinsä, aivan kuin hänen kapeat huulensa olisivat toistaneet liikkeen, jonka ne olivat tehneet monta kertaa, mutta joka ei ollut minkään tunteen johdosta.

Myrsky ei alkanut sinä iltana, joten ratsastin kotiini myöhään yöllä, hiukan humalassa. Tuntui kuin hevoseni olisi ollut levoton ja tuntui siltä, että taivas odotti myrskyä alkavaksi. Tunnelma oli painostava, vaikka olin uskonut kotia ratsastamisen selvittävän hiukan päätäni, olin yhä hiukan tokkurainen kun menin nukkumaan.
Nukuin koko yön levottomasti, heräten painajaisiin Silvion vihreistä silmistä, joihin törmäsin kaikkialla, minne unen utuisessa todellisuudessa matkasin. Heräsin ajatuksiin hänestä, joka sai minut entistä ärtyneemmäksi. Miksi uhrasin niin paljon ajatuksia hänelle? Olin vasta tavannut miehen, enkä edes pitänyt Silviosta.
Kului päiviä, mutta outo oloni ei väistynyt. Neljäntenä päivänä sain taas kutsun veljeksiltä tulla syömään illallista heidän luokseen, he juhlivat onnistunutta kauppareissuaan läheistensä kanssa kotikartanollaan. Muistan toivoneeni koko sydämestäni, että Silvio olisi jo pakannut laukkunsa ja palannut Italiaan.

Sinä iltana syysmyrsky puhkesi. Jouduin ottamaan vaunut, koska tuuli ja sade piiskasivat niin julmasti, etten olisi ratsastamalla päässyt perille laisinkaan. Pohdin, verottiko hirvittävä ilma juhliin osallistujia ja huomasin jälleen pohtivani Silviota. En voinut käsittää, miten Ivan ja Karach olivat pitäneet miestä mukavana, tai miksi he edes olivat ehdottaneet vierailua tälle.
Saavuin kartanolle, ja sain pian huomata, että vain muutamassa ikkunassa paloi valo. Ihmettelin, mutten kääntynyt ja palannut kotia, vaikka kaikki vaistoni käskivät minun tehdä niin. Ehkä oli sattunut jotain, ehkä apuani tarvittiin. Palvelijoita en nähnyt missään ja jätin ajajan viemään vaunut ja hevoset talliin. Astuin sisään pääovesta ja minua kohtasi pahaenteinen hiljaisuus. Vain tuuli ulvoi ulkona ja vanha kartano natisi liitoksissaan.
En tiedä miksi, mutta suorastaan hiiviskelin salonkiin, enkä löytänyt sieltä ketään. Kaikkialla oli siistiä ja hiljaista. Hylättyä suorastaan. Lähdin yläkertaan kohti veljesten makuuhuoneita, ja vasta siellä kuulin ääntä. Joku puhui hyvin hiljaa Ivanin huoneessa. Kaikki ihokarvani olivat pystyssä ja oli vaikea hengittää kun tartuin oven kahvaan ja avasin oven hiljaa. Hiljainen mutina ei lakannut. Huoneessa oli vaan muutama, melkein loppuun palanut kynttilä Ivanin vuoteen viereisellä pöydällä. Ivan makasi vuoteessaan ja ensin luulin, että hän oli kuollut.
Hänen ihonsa oli kalpea ja nihkeä, sairaalloisen harmaa. Ivanin silmät olivat kiinni ja ne näyttivät vajonneen syvälle kuoppiinsa, hän ei liikkunut. Hänen puolihuolimattomasti peitolla peitetty ylävartalonsa oli näivettynyt ja rintakehä ei näyttänyt kohoilevan. Luulen, että huusin ääneen, koska kuulin jostain ääntä, joka ei tuntunut omaltani. Minä se kuitenkin olin, koska tajusin, että Ivan ei huutanut, vaan mutisi kokoajan matalalla, rahisevalla äänellä joka tuskin kantoi ovelle.
Ryntäsin miehen vierelle ja yritin kuulla mitä hän sanoi.
”Se on ansa, Nicholas, se on ansa..”
Ivan toisti sanoja, uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Sydämeni tuntui pysähtyvän niille sijoilleen. Kosketin Ivania, yritin hellästi ravistaa häntä hereille, mutta hän ei reagoinut sen kummemmin kuin hiukan silmäluomiaan räpyttelemällä. Lopulta mutina lakkasi, eikä hän enää hengittänyt.
Kavahdin pystyyn vuoteen viereltä ja pakenin kohti ovea. Mitä helvettiä täällä oli tapahtunut? En uskaltanut lähestyä Ivanin ruumista enää.. oli sydänjuuriani myöten järkyttynyt. Hälytyskellot soivat korvissani ja tuntui kuin polveni olisivat pettäneet altani, taisin kompuroida mattoon ja rojahdin vasten ovea.
Ääni, jonka rojahdukseni aiheutti, tuntui hirvittävältä, kuin rienaukselta kirkossa. Haparoin pystyyn ja livahdin äkkiä huoneesta. Muistan vilkaisseeni kohti Karachin huoneen ovea, jonka näin olevan raollaan, mutten kyennyt mennä sinne, koska sieltä uhkuva pimeys ja hiljaisuus kertoivat omaa tarinaansa. En kestäisi nähdä häntä kuolleena. Ajattelin vain, että minun täytyi päästä pois tästä talosta, joka oli muuttunut haudaksi.
Kaikessa hädässäni en ajatellut lainkaan, missä kaikki muut olivat. En halunnut etsiä ketään, vain päästä ulos. Paniikinomainen tunne vain kasvoi kun peräännyin käytävään, se tuntui äkkiä kuin kuilulta häkin pohjalle ja klaustrofobinen kammo kuristi kurkkuani. Askel askeleelta peräännyin kohti rappusia, enkä voinut kääntää katsettani pois pimeästä käytävästä, jonne arka kynttilänvalon välke loi yhden säteen Ivanin auki jääneestä huoneenovesta. Kaikki valokeilan takana näytti uhkaavalta ja painajaismaiselta.
Lopulta käänsin katseeni alas rappusiin ja eteisaulan poikki pääoveen. Siitä kuului natina ja tajusin oven avautuvan.
Jähmetyin kuin peura ja tuijotin suurin silmin aukenevaa oviaukkoa, siinä seisovaa ilmestystä.
Tuulen ja jäisen sateen kurimuksesta oviaukkoon astui Silvio. Hänellä ei ollut päällään takkia, vain paita, joka näytti oudon kirjavalta, sekä mustat housut ja kengät. Hän oli hengästynyt ja hänen hengityksensä kuului pelottavan selvästi kaikuvassa aulassa. En ensin tajunnut mitään, tuijotin vain. Myös Silvio vain tuijotti minua, mutta hyvin eri tavalla. Häntä ei pelottanut, hän vain tuijotti. Hänen silmänsä näyttivät mustilta kuiluilta valkoisissa, punaisten ja märkien hiusten sekaisissa kasvoissa. Hänen huulensa olivat hiukan auki ja ne olivat punaiset, hyvin punaiset. Lopulta tajusin, miksi Silvion paita näytti niin oudon kirjavalta. Se oli tahriintunut vereen, jonka sade oli puolittain huuhtonut.
Hetki tuntui ikuiselta, tuijotimme toisiamme. Tiesin, että Silvio oli jotenkin tappanut Ivanin ja Karachin ja varmasti kaikki muutkin. Veri hänen paidassaan hämmensi minua. En ollut huomannut Ivanissa haavoja, tosin en ollut niitä edes etsinyt. Lopulta tajusin Silvion hymyilevän, ja se oli liikaa minulle. Aloin huutaa kaikilla voimillani ja hymy hyytyi miehen valkeilta kasvoilta. Hän päästi oven ja lähti minua kohti, hän liikkui kuin aave, kuin olisi liitänyt pitkin lattiaa, tuskin koskien siihen.
Ja menetin tajuntani.