Osa III - Kuoleman Kulissit

Seuraavat päivät ja yöt olivat tuskan ja nautinnon sekaista mielipuolisuutta, Silvio nukutti minut muutamiksi tunneiksi, herättäen minut uuteen koitokseen. Hän joi minut melkein kuoliaaksi, minä join hänen vertaan ja tämä kierto jatkui loputtomilta tunneilta tuntuvan ajan. Ja sitten hän taas nukutti minut. Luulen, että tajuntani lakkasi rekisteröimästä suurinta osaa noista päivistä, siitä kivusta ja kauhusta, jota koin. Ja jokainen kerta oli toista tuskallisempi, koska olin yhä enemmän ja enemmän jokin muu kuin ihminen. Silvion veri kyllästi minua joka kerta yhä enemmän, tehostaen aistejani, tehden jokaisesta kerrasta uuden ja intiimimmän. Silvio ei tietääkseni nukkunut, vaan valvoi untani. En ole varma missä olin, koska Silvio vei meidät pois Ivanovien kartanolta, todennäköisesti siinä pelossa, että joku tulisi ja löytäisi ruumiit, sekä meidät. Emme puhuneet paljoa. Minun kääntämiseni vei suuren osan kummankin voimista. Mutta olin varma, että joka kerta kun nukuin, Silvio siirsi meidät toiseen paikkaan. Talot ja huoneet olivat aina vieraita, enkä edes paljoa rekisteröinyt siitä, missä olimme. Aistini keskittyivät aivan muihin asioihin. Silvio oli selkeästi viimeisinä päivinä muutosprosessiani huonossa kunnossa, ja lopulta hän sanoi, että prosessi oli hänen osaltaan ohi. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että minun koitokseni olisi ollut vielä ohi.

Me matkasimme kokoajan etelään päin tämän jälkeen. Italiaan kotia, sanoi Silvio. Vaadin saada palata takaisin Puolaan, koska halusin hyvästellä perheeni, haudata heidät. Olin yhä vihainen ja kauhuissani siitä, mitä Silvio oli tehnyt. Välillä en tahtonut uskoa, että Silvio oli todella tappanut heidät.
Silvio oli tiukkana. Hän ei antanut minun palata.
”Vampyyrin synty ei ole mikään yksinkertainen asia, Nicholas.” Silvio sanoi eräänä iltana kun rukoilin meitä palaamaan. ”Sinä et vielä ymmärrä, etkä edes tahdo. Sinä olisit jäänyt Puolaan jos olisin säästänyt heidät, olisit tahtonut nähdä heidät, selittää, hyvästellä, mitä tahansa, eivätkä he olisi ymmärtäneet. Ja jos olisit näyttänyt todellisen luontosi heille, he olisivat halunneet tappaa sinut. Sinä et olisi ollut heille elossa. Enkä minä olisi voinut tehdä mitä tein sinulle, jos en olisi ottanut siihen voimia, Nicholas. Sinä kuljetat heitä mukanasi muistoissasi, ja niin on parasta.”
Tämä oli hänen viimeinen sanansa. Vihani oli ehtymätön, koska tiesin, että Silvio oli oikeassa. Minä olin kuullut tarinoita vampyyreista. He olivat demoneita ja hirviöitä, ja kuka tahansa ystäväni olisi todennäköisesti halunnut seivästää ja polttaa minut säästääkseen sieluni. Ajatus oli tuskallinen, enkä tahtonut hyväksyä sitä, vaikka sydämessäni tiesin, että se oli totta.
Silvio oli ainut perheeni nyt. Vaikka katkeruuteni oli käsin kosketeltava, ei se ollut ainut tunne, joka kupli sisälläni. Olin ihmeissäni, sekä hämmentynyt, peloissani ja arka. Kyllä, minä olin kuullut tarinoita vampyyreista, mutta ne tarinat eivät paljoa rinnastuneet tähän outoon todellisuuteen, johon olin nyt astunut. Silvio kutsui sitä maailmaksi varjoissa, ja tavallaan se oli totta. Me kuljimme päivisinkin. Silvio ei pitänyt siitä, eikä kulkenut kuin sateisina ja pilvisinä päivinä, sulkeutuneena kärryjen suojaan. Ihmiset eivät useinkaan huomanneet, että olimme jotain muuta kuin he. Joskus jotkut tuntuivat vaistoavan erilaisuutemme.
En tuntenut olevani mikään Saatanan kätyri, tai demoni, mutta jouduin hyväksymään hirviömäisyyteni. Verenhimoni oli valtava. Vihani oli sitäkin isompi, ja katkeruuteni.. sen pidin yleensä pinnan alla, mutta se kyti siellä. Silvio suhtautui käyttäytymiseeni kuin kiukkuiseen lapseen, eikä paljoa siitä perustanut. Minä vihasin häntä palavasti, mutta luojan tähden, myös rakastin. Emme koskaan puhuneet kiihottuneesta tilastamme, kun Silvio ensimmäisen kerran puri minua, mutta itse huomasin ihmisuhreiltani, että he usein kiihottuivat puremastani. Me emme olleet rakastavaisia Silvion kanssa. En tosin olisi edes mitään sellaista tahtonut, ajatus kuvotti minua, vaikka ymmärsin reaktioni olleen melko yleinen. Silvion syitä en tiennyt.
Vaikka vihasin Silviota, ei hän koskaan enää ollut julma minulle. Hän oli usein hyvin hiljainen, ja omissa ajatuksissaan ja tavallaan vihasin sitäkin, koska olisi ollut niin paljon asioita, joita olisin tahtonut tietää ja kysyä. Hän näki kauhistuttavan tekonsa perheeni suhteen hyvin käytännöllisesti, eikä halunnut puhua asiasta sen enempää.
Kuolemani, kuten Silvio sanoi, jatkui koko matkan. Ihmiselämäni ja menneisyyteni jäi joka maililla kauemmas taakse ja muutuin enemmän vampyyriksi. Ihoni oli kalpea, huomasin kykeneväni asioihin, joihin en ihmisenä kyennyt. Olin voimakas yksilö, siinä Silvio oli ollut oikeassa. Hänen mukaansa olin poikkeuksellisen voimakas.
Silvio myös sanoi äärettömän vahvan verenhimoni johtuvan siitä, että olin käytännössä vastasyntynyt, ja että voisin hallita sitä, jos harjoittelisin. Hän itse tuli toimeen hyvin vähällä verrattuna minuun. Hän jätti yleensä uhrinsa eloon, kärsimään anemiasta hetkeksi. Verenhimoni pelotti minua, mutta olin sen uhri monella tapaa. Vaikka kuinka yritin, en pystynyt lopettamaan vain muutamaan siemaisuun.
Jokainen yö oli myös täynnä fyysistä tuskaa. Kehoni osat sopeutuivat uusiin voimiinsa ja se tuotti suurenmoisia kasvukipuja pitkän aikaa. Muistan kipujen jatkuneen kuukausitolkulla. Silvio yritti opettaa minua hallitsemaan kipua mutta se oli vaikeaa. Hänen rauhallisuutensa kuitenkin auttoi hiukan ja siksi jouduin olemaan kiitollinen. Lopulta saavuimme Italiaan, ja Silvion kotiin. Hän omisti talon varsin vilkkaalla alueella, jota ihmettelin ensin, mutta ymmärsin hänen kykenevän siihen hyvin ruokahalunsa hyvin hallitsevana.
Kesti pitkän aikaa, että tunsin oloni kotoisaksi. Silvio antoi minulle jopa vapaat kädet tehdä omalla osallani hänen taloaan mitä tahdoin. Hän todella halusi, että kokisin oloni mukavaksi. Jouduin myös todella alkamaan harjoittaa verenhimoni hallintaa, koska en voinut tappaa ihmisiä yhtä suuria määriä mitä matkatessamme. Mehän asuimme nyt pysyvästi keskellä suurta, eloisaa kaupunkia.
Rooma myös pelotti minua. En koskaan ollut nähnyt yhtä suurta kaupunkia, enkä ollut tottunut sellaisiin ihmismääriin. Silviolla oli ihmetyksekseni myös muutama ihmispalvelija talossaan, jotka tiesivät keitä me todella olimme. Silvio sanoi, että maailmassa kulissien alla oli paljon enemmän kuin voisin kuvitella. Sain tietää, että vampyyrit eivät olleet niin näkymättömiä kuin luulisi. Monet ihmiset olivat opportunisteja, ja suostuivat työskentelemään meille, koska meillä oli varaa maksaa heidän vaitiolostaan. Silvio myös sanoi, että oli useita sukuja, jotka olivat olleet vampyyrien palveluksessa aina aikojen alusta asti. Kaikki tämä tietysti kuulosti hullulta, mutta tavatessani näitä pelottomia ihmisiä, en voinut kuin uskoa, että tavallisen arkisen maailman alla eli täysin toisenlainen, fantastinen maailma. Tavallaan tuntui, kuin olisin elänyt jossain tarinassa, sadussa, joka oli synkkä ja pelottava.
Silvio sai myös paljon kirjeitä, jotka hän luettuaan poltti. Luulen, että hän yritti salata ne minulta, koska hän piilotteli asiaa. Tiesin vain, koska olin erinomainen hiiviskelijä, ja kykenin yllättämään Silvionkin, vaikka hän oli useita vuosisatoja vanha vampyyri.
Hän ei koskaan puhunut elämästään. Silvio suhtautui hyvin kevyesti asiaan, tai ainakin vaikutti siltä. Hän kulki paljon ihmisten maailmassa, soitti viuluaan, maalasi tauluja, hän rakasti teatteria ja juhlia, eikä ollut lainkaan sellainen kuin olisin voinut kuvitella vampyyrin olevan. Hän kyllä oli hyvinkin pidättyväinen asioissa, jotka koskivat häntä itseään, mutta muille hän esitti olevansa puhelias, intellektuelli sekä sosiaalinen mies. Aloin ymmärtää miksi Karach ja Ivan olivat ihastuneet erikoiseen taiteilijaan, mutta minä näin sen yhäkin vain pukuna, jonka Silvio puki päälleen, kun lähti ihmisten maailmaan. Hänellä oli useita rakastajia, eikä hän kaihtanut alkoholia ja monella tapaa eli hullua taiteilijan elämää. Toisaalta se sopikin erinomaisesti vampyyrin suojaksi, sen kyllä ymmärsin. Mutta joskus pohdin, millainen hän oli yksikseen, kun kaikki meteli ja hyörinä hänen ympärillään hiljentyi. Harvoin häntä näki tosin sillä tavalla. Hän jätti minut suurimmaksi osaksi oman onneni nojaan, vitsaillen usein sillä, että olin niin askeettinen ja erakoitunut olento. Se tuntui huvittavan häntä suuresti.
”Nicholas, sanon tämän sinun ystävänäsi, en isänäsi. Sinun täytyy hankkia jotain sosiaalisia kontakteja. Muuten vuotesi tulevat olemaan hyvin, hyvin pitkät.” Hän sanoi eräänä iltana, kun valmisteli lähtöään jälleen joihinkin juhliin. Hän oli pukeutunut punaiseen ja kultaiseen viimeisimmän muodin oikkuun ja näytti minusta naurettavalta.
”Mitä sinä tarkoitat? Hankkia ihmislemmikkejä?” Kysyin nyreissäni. Ajatus tuntui minusta hyvin epämiellyttävältä ja suorastaan kammottavalta.
Silvio katseli minua vihreillä silmillään, ja hänen äkäisyytensä näkyi hänen kasvoillaan. Hän ei pitänyt tavastani puhua ihmisistä alempiarvoisina. En oikeasti pitänyt ihmisiä aivan niin orjallisina olentoina mitä hän minun luuli, mutta ajatus ystävyydestä ihmisen kanssa tuntui hyvin ristiriitaiselta.
”Tuolla ulkona on muutakin kuin ihmisiä, mikäli heitä niin vihaat. Luuletko että me olemme Rooman tai Italian ainoat vampyyrit? Vampyyrit ovat oma sivilisaatio itsessään, nuorukainen, älä hetkeäkään luule, että sinä olet ainut täällä minun lisäkseni.”
Katselin epäillen Silviota. Hän ei ollut koskaan sanonut mitään muista vampyyreista. Hän näki katseestani, että olin pettynyt, häneen.
”Nicholas.” Silvio huokaisi ja laski viinilasinsa alas hienolle pöydälleen, astellen lähemmäs. ”Ymmärrän miksi olet vihainen. Mutta ymmärrä myös tämä. Tuolla on kokonaan toinen maailma. Kokonaan toinen yhteiskunta ihmisten maailman sisällä. Tavallaan kulissien toisella puolen. Sinä tiedät että minun kulissini on tämä. ” Hän heilautti kättään hienojen vaatteittensa päällä. ”Enkä ole lainkaan ainut joka on turvautunut taiteilijan mielettömyyteen peitelläkseen todellisen luontonsa. Ja toiset ovat vain niin rikkaita, että voivat käytännössä katsoen tehdä mitä mielivät. Ja toiset, he osaavat manipuloida, he osaavat tarkkailla ja elää juuri sillä tavalla kuin tahtovat, turvautumatta sen kummempiin pintoihin. Mutta tiedä myös tämä, se on julma maailma, jossa pelataan aivan erilaisilla säännöillä. Minä toivoin, että hiukan kasvaisit ja kehittyisit, ennen kuin sinut heitetään susille, mutta näen, ettei se taida olla oikea tapa. Olet liian yksinäinen. Vampyyrit elävät ikuisesti, luuletko, että pysyt kauan selväjärkisenä, jos jatkat näin?” Silvio katseli minua ja ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin näin hänen silmissään todellista katumusta ja surua ja häkellyin. Aioin sanoa jotain, mutta en keksinyt yksinkertaisesti mitään sanottavaa.
”Muista myös, että he ovat hyvin erilaisia sinusta. He ovat hirviöitä, Nicholas. Hyvin usea heistä.”
”Eivät siis kaikki?” Tartuin Silvion selkeästi heittämään syöttiin.
”Olenko minä hirviö? Julma ja tunteeton?” Hän katseli minua, varovaisesti.
Painoin katseeni, sillä tiesin, että sisälläni leimahtanut viha olisi näkynyt liian selvästi silmissäni. Ja nähdessäni tämän uuden puolen Silviossa, en yksinkertaisesti voinut loukata häntä niin.
Silvio huokaisi, sillä hän tiesi mitä ajattelin. Hän jotenkin aina tiesi, mitä mielessäni liikkui. Lopulta kuulin hänen kuiskaavan hiljaa huoneen ovelta, ”mutta kyllä. Me olemme julmia.”