Osa V - Kutsu

Olin taas vakoilemassa häntä, kun näin hänen saavan kirjeen. Katselin häntä hänen huoneensa oven raosta, tehden itsestäni mahdollisimman näkymättömän ja hiljaisen. Häivytin itseni hänen vaistoistaan, sekin eräs kyky, jota olin koulinut. Silvio istui työpöytänsä ääressä, ja avasi kirjeen vapisevin käsin. Näky huolestutti minua, sillä Silvio oli silminnähden hyvin järkyttynyt kirjeen sisällöstä. Hän piti suutaan kädellään ja oli tavallistakin kalpeampi. Näin, kuinka hän otti lasin viiniä ja kumosi sen yhdellä kulauksella. Toinen lasillinen liittyi pian seuraan hänen sisuksiinsa. Vetäydyin ovelta huoneisiini niin nopeasti kuin kykenin, hämmentyneenä. Silvio ei ollut heti lukemisen jälkeen ottanut kynttilää polttaakseen kirjeen.
Pian kuulin, kuinka hän koputti ovelleni. ”Nicholas?”
Sanoin olevani sisällä ja hän astui sisään kirje kädessään. Olin hyvin yllättynyt, koskiko kirje minua, koska hän toi sen näin mukanaan? Kaikki näkemäni järkytys oli huuhdottu pois Silvion kasvoilta ja asennosta, mutta näin hänen vetävän huolellisesti koottua näytöstä. Minä näin sen lävitse, niin kuin aina ennenkin. En kuitenkaan sanonut mitään siitä, vaan katselin häntä kysyvästi, piilottaen oman todellisen mielialani.
”Meidät on kutsuttu Satavuotiseen juhlaan.. Danten kartanolle Venetsiaan.” Silvion ääni kuulosti normaalilta, hiukan yllättyneeltä, mutta hänen silmänsä silti leimahtivat hänen mainitessa tämän Danten.
”Mikä se on?” Kysyin kiinnostuneena. Sen täytyi olla jotain erityistä, koska Silvio oli niin järkyttynyt.
”Se on.. eräänlainen kokous. Joka sadas vuosi nimekkäät vampyyrit kokoontuvat jonkun ..voimallisen yksilön luona, tavallaan juhlistaakseen rauhaa eri heimojen ja järjestöjen välillä. Se on ollut käytäntö jo kahden tuhannen vuoden ajan.”
”Rauhaa?” Se kuulosti hullulta. Tiesin, että vampyyrit tulivat toimeen keskenään, mutta ilmaisu rauha kuulosti ristiriitaiselta, varsinkin kun olin tutustunut nuoriin nousukkaisiin, joita Roomassa tuntui riittävän.
”Ennen oli verisiä sotia. Pedot ja Haltiat olivat silloin sodassa keskenään ja vetivät kaikki pienemmätkin heimot siihen mukaan tavalla tai toisella.. Sitten saavutettiin jonkinlainen yhteisymmärrys. En ollut siellä, en ole niin vanha, joten en tiedä tarkalleen mitä tapahtui.. Olen kuitenkin joskus kuullut tarinoita. Mutta sinähän tiedät kuinka luotettavia sellaiset ovat.” Silvio vaikutti yhä hermostuneemmalta.
”Vaikutat hiukan.. yllättyneeltä tästä kutsusta.” Sanoin suoraan.
Silvio katseli paperia käsissään ja nyökkäsi.
”Minä olenkin. Minun isäni.. ” Hetken Silvion silmät säkenöivät tavalla, joka kertoi tukahdutetusta vihasta ja pelosta ja katselin häntä tiiviisti, ”minun isäni ja hänen isänsä kuuluvat järjestöön, joka järjestää nähtävästi Satavuotisen juhlan. Dante LeDomonesinka, itse asiassa, on isäni kantaisä.”
”Et pidä heistä?”
”En.”
Silvion vastaus oli vilpitön, mutta vaistosin asian olevan monimutkaisempi. Olin myös itse yllättynyt. Silvio ei ollut koskaan puhunut mitään omasta tekijästään, tai omista lähtökohdistaan. Tavallaan kai olin ajatellut Silvion olevan vain Silvio, ilman menneisyyttä, niin vaitonainen hän oli siitä ollut. Näin myös oman vihani ja katkeruuteni eri valossa tämän paljastuksen edessä. Huomasin miettiväni, pitikö kukaan omasta tekijästään?
”Miksi sitten..”
Silvion nyt smaragdin vihreinä hohkaavat silmät ampaisivat ylös paperista suoraan omiini, lukiten ne paikoilleen, antaen muistutuksen siitä, kumpi oli vanhempi. Hänen katseensa oli yhtä käskevä, kuin sinä iltana, kun hän paljasti todellisen luonteensa. Olin lumoutunut ja tuijotin peloissani häntä. Hänen ilmeensä oli synkkä ja sisäänpäin kääntynyt.
”Sinä tulet mukaani, koska minun täytyy ottaa sinut sinne. Mutta pysy kaukana Dantesta, sekä Marcosta. Pysy heistä kaukana! Ymmärrätkö?!” Hänen äänensä jylisi ylitseni kuin ukkosmyrsky ja huomasin nyökkääväni vapisten. Se oli voimannäyte Silviolta, jota en ollut koskaan nähnyt. Todellinen muistutus siitä, että hän oli tehnyt minut, tappanut minut, ja tuonut minut rajan yli.
Hän kääntyi kannoillaan ja poistui, paiskaten oveni kiinni niin, että oveen tuli halkeama iskun voimasta.
Jäin istumaan nojatuoliini pelonsekaisessa olotilassa, enkä aivan ymmärtänyt, miksi Silvio oli niin vihainen.


Matkasimme Venetsiaan pian sen jälkeen ja koko matkan Silvio piti järkähtämättömästi yllään sitä samaa rauhallisuuden ja etäisyyden kaapua. Oli kuin hän olisi ollut kiveä. Mutta näin hänen pelkäävän.. en ole varma, mitä hän pelkäsi, mutta vaistosin sen olevan osa hänen vihaansa Marcoa ja Dantea kohtaan. Minä itse en kyennyt peittelemään jännittyneisyyttäni. Silvio taas teeskenteli, ettei edes huomannut sitä. Ehkä hänen energiansa meni suurimmaksi osaksi hänen oman fasadinsa ylläpitämiseen, sillä huomasin hänen kasvavan väsymyksensä.
Oli alkuyö kun saavuimme lopulta Venetsiaan ja suuntasimme Danten suurelle talolle Venetsian rikkaimmalla asuinalueella. Yö oli äänekäs ja myös ihmisiä oli liikenteessä, mutta vaistosin kaltaisemme heidän joukossaan kuin kirkkaasti liekehtivät varjokuvat. Pelkoni kasvoi, mitä lähemmäs saavuimme. Silvion silmissä oli kaukainen katse, joka kertoi hänen omista kamppailuistaan. Hänen otsansa kiilsi hiestä, eikä hän puhunut mitään. Näin, kuinka muut vampyyrit tarkkailivat meitä ja yritin pitää matalaa profiilia. He eivät tulleet puhumaan meille, vaikka usea kulki aivan vierestämme, hiljaisina ja uteliaina.
Heidän voimansa oli musertava. Tuntui kuin tulisen kuuma tuuli olisi puhaltanut suoraan lävitseni aina kun he kulkivat vierestämme. Jokainen heistä oli erilainen myös tuon selvästi aistittavan voiman suhteen. Toisista vaistosin hulluutta ja vihaa, ja he kiersivät meidät kaukaa, josta olin kiitollinen. Toiset heistä olivat pelkästään uteliaita ja toiset seesteisiä, kuin jollakin tapaa pyhiä olentoja.
Aivan ennen Danten taloa Silvio pysähtyi niille sijoilleen ja melkein törmäsin häneen.
”Silvio?” Kysyin varovaisesti, mutta hän hyssytti minut kädellään huitaisten. Hänen silmänsä olivat levinneet ja hänen kasvonsa viestivät äärimmäisestä hädästä. Näin että hänen huulensa vapisivat hetken, kunnes hän sulki puoliavoimen suunsa tiukaksi viivaksi. Hän kuulosteli yötä. Tunsin hänen energiansa, hänen ajatustensa levittäytyvän kuin suuren, haparoivan verkon ympärillemme ja sen työntyvän kauas, jokaiseen suuntaan. Oli kuin hän olisi luodannut lähiympäristöämme. Olin ällistynyt ja vilkuilin peloissani ympärilleni, koska en tiennyt mitä oli tapahtumassa.
Muutama lähellämme liikkuva vampyyri näytti myös huomaavan Silvion suorittaman luotauksen, ja he loivat häneen äkäisiä katseita, kuin hänen etsintänsä olisi häirinnyt heitä. He kuitenkin jatkoivat matkaansa, jäämättä sen kummemmin tuijottamaan. Koska olin Silvion lapsi, olin kuin tarkkailija hänen luotauksessaan ja koin häkellyttävän selvästi hänen löytämänsä vampyyrit lähimaastossa. Meidän takanamme oli joukko Petoja, jotka eivät olleet mielissään Silvion luotauksesta, mutta nähdessään hänet he jättivät hänet rauhaan ja kulkivat sanatta ohitsemme. Tunne jonkinlaisesta suojeluksesta tai sopimuksesta heidän ja Silvion välillä oli vahva. Ehkä se, että Silvio oli Marcon lapsi, suojeli häntä heiltä. Lopulta näin, että Silvio löysi etsimänsä. Hän henkäisi terävästi, melkein parahti ja lopetti luotauksensa.
”Lucinda!” Hän vaikersi.
En tiennyt kuka Lucinda oli, Silvio ei ollut koskaan puhunut hänestä, mutta näin että tämä nainen oli hänelle tärkeä. Se, että Silvio oli selvästi hädissään siitä, että nainen oli täällä, oli minusta outoa.
Silvio kääntyi minuun päin ja näin mittaamattoman surun hänen vihreissä silmissään. Se oli niin voimakas tunne, että melkein muserruin sen alle.
Hän katseli minua kauhunsekaisin tuntein ja tuijotin häntä peloissani.
”Nicholas, minun täytyy jättää sinut yksin tuonne, kun saavumme perille. Hetkeksi vain, ” hän näki pelon leimahtavan silmissäni, ”ole varovainen. En tiedä mitä on meneillään, mutta minun täytyy löytää Lucinda. Älä puhu kenellekään siitä, että menin etsimään häntä. Lucindan ei pitäisi olla täällä Pysy kaukana Marcosta ja Dantesta, olen varma siitä, että tiedät, keitä he ovat. Tiedät, kun näet. ”
Silvio otti minua kädestä ja lähdimme kiireesti kohti Danten taloa, joka jo siinsi edessä.
Talo oli suuri ja erittäin kalliin näköinen, nousten korkealle yöhön, jokainen ikkuna kylpi kirkkaassa valossa sisältä. Korkeilla pariovilla seisoi kaksi ihmispalvelijaa, jotka vastaanottivat vieraat. He olivat pelottavan rauhallisia, vaikka talo kuhisi olentoja, jotka olisivat todennäköisesti voineet hetkenä minä hyvänsä repiä heidän kurkkunsa auki.
Astuimme sisään ja Silvio hylkäsi minut suureen avoimeen aulaan. Tuntui kuin olisin astunut ampiaispesään. Näitten hirvittävän voimakkaitten yksilöiden energia, heidän säteilevä ja raaka voimansa tuntui kohoavan äänekkääksi meteliksi korvissani. Taistelin vastaan halua nostaa kädet korvilleni. Pian meteli kuitenkin laantui pehmeämmäksi hyminäksi, ja lopulta tavalliseksi, puhuttujen äänten sorinaksi. Ymmärsin nopeasti, että minut oli luodattu. Usea vielä tuijotti minua tovin, heidän silmänsä hohtaen valkoisissa kasvoissa näin valoisassakin ympäristössä. Vetäydyin nopeasti aulasta pienempään salonkiin, paetakseni uteliaita katseita.
Olin varma, että he jättivät minut rauhaan sen takia, että he tiesivät kenen suojeluksessa olin. He myös olivat kaikki tehneet itsestään huomaamattomampia ja uskoin tietäväni syyn. Heistä irtoava säteily olisi tukahduttanut tilan nopeasti, ja kaikilla olisi ollut suunnattoman epämiellyttävä olo, sillä vampyyrit vaistosivat toisensa erittäin vahvasti, ainakin yleensä. He pyrkivät antamaan tilaa toisillensa, jotta he olisivat voineet olla samassa paikassa. Se taas puhui puolestaan suunnattomasti kohteliaisuudesta. En ollut varma, oliko se yleistä, sillä se soti paljon sitä vastaan, miten Rooman nuoret Pedot käyttäytyivät keskenään. Sillä myös ne Pedot, jotka olivat täällä, eivät pyrkineet jatkuvasti hukuttamaan toisiaan hehkullaan. Syynä saattoi olla se, että he olivat vanhoja yksilöitä kaikki, tai siitä syystä, että juhlassa oli kyse rauhan ajasta.
Olin silti häkeltynyt ja riemastunut siitä, että näin ensimmäistä kertaa muitakin Haltioita. He olivat juuri sellaisia kuin olin kuvitellut.. Seesteisiä ja hämmästyttävän selkeitä, verraten Petoihin. He liikkuivat talossa kuin hohtavat, valkeat henget. Heidän kävelynsä oli melkein lipumista, he tuskin koskivat lattiaa allaan. Unohdin kaikesta typertyneenä täysin sen, että Silvio oli lähtenyt ja kuinka hän oli ollut niin hätääntynyt tämän Lucindan takia. Se kaikki huuhtoutui pois minusta. Olin vain, ja imin vampyyreista irtoavaa huumaavaa tunnetta kuin olisin hengittänyt sitä.
Viimein uskalsin liikkua ja vaelsin talossa ihmetyksestä pökerryksissä. Sain useita huvittuneita silmäyksiä osakseni, sillä ilmeeni täytyi olla vähintäänkin naurettava, lähestulkoon vajaamielinen. Liikkuessani heidän lomassaan ymmärsin heidän suojaavan paljon ajatuksistaan. Olin aina ollut hyvä lukemaan ajatuksia, mutta näitten ikivanhojen olentojen ajatukset olivat erittäin surrealistisia, ainakin se pieni osa, jonka saatoin nähdä. Kesken hämmästelyni tunsin jonkun koskettavan olkaani ja säpsähdin.