Kirja 2: Osa I - Armo

En tiennyt missä olin, enkä välittänyt pätkääkään. Vaelsin vailla päämäärää, vailla mitään järkeä. Maisemat vaihtuivat joka yö, kuljin suunnatta, joskus jopa kiertäen kehää. Minulle oli yhdentekevää oliko päivä vai yö. Kirkkaimpina päivinä kuljin huputettuna, varastin vaatteeni jos satuin näkemään ihmisasutusta. Vältin tappamasta ketään, mutta vihasin itseäni. Minulla ei ollut rohkeutta kuitenkaan tappaa itseäni. Lopulta lakkasin tuntemasta mitään, edes vihaa itseäni kohtaan.
Olin niin järkkynyt mieleltäni Venetsian tapahtumien jälkeen, että utu otti minut haltuunsa pitkiksi ajoiksi. Joskus tiedostin olevani, ajattelevani, mutten uskaltanut vielä tuntea mitään. Ajelehdin niin maailmassa kuin oman itseni sisällä. Toivoin kuolemaa aina kun koin tiedostavia hetkiä, mutta en löytänyt kuolemaa, eikä se löytänyt minua.
En kohdannut vaellukseni aikana muita vampyyreita, tai kaltaisiamme, pimeydessä kulkevia olentoja. Koska en kulkenut ihmisten, enkä kaltaisteni maailmassa, vaan jossakin välitilassa. Häivytin itseni niin voimakkaasti ihmisten ja eläinten aisteista että kadotin itse itseni. Rappiotilani oli totaalinen. Olin kalpea haamu itsestäni, hirvittävä näky, jota kukaan ei onneksi nähnyt.
Kuljin läpi kaupunkien, eikä kukaan nähnyt minua tai kiinnittänyt minuun huomiota. Niin totaalisen hukassa olin, vangittuna omiin painajaisiini.
En ollut perillä ajan kulusta, mutta hetkinä jolloin mielenterveyteni ja tajuntani palasi, ymmärsin aikojen muuttuneen hiljalleen ympärilläni. Ihmiset kehittyivät, heidän vaatteensa muuttuivat ja rakennukset olivat erilaisia. Se oli oikeastaan ainut, mitä maailmasta ympärilläni tajusin. Ja sekin oli vain hetkittäistä.
Lopulta ajauduin Iso-Britanniaan. Oli talvi, ja olin taas hiukan tokeissani muuten niin yleisestä, sekavasta tilastani. Kuljin suuren laivan mukana Alankomaista Britanniaan, Lontooseen, ja jäin sinne vaeltamaan. Jokin piti minut tuossa kaupungissa, koska en lähtenyt tavanomaiseen tapaani kiertämään koko saarta, vaan jäin. Tuntui, kuin olisin alkanut levätä, keräten voimiani.
Ehkä vaistosin, että uusi aika koittaisi. Ehkä jokin sisälläni sanoi että tämä ajan tuhlaaminen saisi loppua. Ehkä. Oli syy mikä tahansa, jäin, ja niin koin kolmannen suuren mullistuksen elämässäni.


Olin ollut jo pitkään tiedostavassa tilassa, hiukan hämmentyneenä siitä tosiasiasta, että kuulemani keskustelu minusta ja Silviosta oli heittänyt minut niin valtavaan kierteeseen pohjalle. Pohdin sitä usein. Vihani ei ollut väistynyt, olin varma siitä, etten tahtonut koskaan enää nähdä kavalaa kantaisääni, mutta en tahtonut ajatella olevani henkisesti niin heikko, että se olisi ollut ainut syy rappiooni.
En tiennyt mitä tehdä. Kaikki tuntui niin raskaalta, vieraalta ja kaukaiselta. Ihmiset kulkivat ympärilläni, mutten paljoa kiinnittänyt heihin huomiota. Eivätkä he minuun. En enää vaeltanut välitilassa, vaan ihmisten maailmassa, mutta Lontoo oli täynnä kaltaisiani kalpeita raunioita, kerjäläisiä, köyhiä ja hulluja. Sovin heidän joukkoonsa erinomaisesti. En edes muistanut milloin viimeksi olin ravinnut itseäni ja se näkyi koko kehossani. Lihakseni olivat surkastuneet, kasvoni iho sairaalloisen kalpea, ryppyinen ja täynnä hiukan tummempia läiskiä. Se näytti lialta, mutta tiesin, ettei se ollut sitä.
En kuitenkaan kyennyt veren vuodatukseen. Olisin helposti voinut nitistää jonkun kerjäläisen, väsyneen ja voimattoman, mutta heidän kurjuutensa oli niin samanlaista omani kanssa, etten voinut tehdä sitä. Ja jos olisin tappanut jonkun hyvinvoivan ihmisen.. no. Pelkäsin paljastumista. En ollut siinä kunnossa, että olisin voinut käyttää kaikkia voimiani. Nekin olivat kokeneet kovan kolahduksen nälkiintymisestä.
Heikko tilani johtui osaksi myös siitä, että olin niin nuori. En ollut pitänyt itsestäni huolta ja se oli kohtalokasta niin nuorelle yksilölle kuin minä, se oli sanomattakin selvää.
En tiennyt millainen ihme oli edes pitänyt minut elossa. Tiesin etten palanut mitään mystistä, demonista voimaa. Ainakin oli vaikea ajatella sillä tavalla sillä en ollut koskaan nähnyt mitään saatanaa, tai keskustellut sellaisen kanssa. Tosin, en ollut myös nähnyt jumalaakaan. Ainut, joita saatoin verrata noihin kahteen, olivat vanhimmat olennot, jotka olin Danten kartanolla nähnyt.
Olin pitkään oleskellut erään Lontoolaisen teurastamon lähellä, varastaen joskus verta sieltä, mutta sinä yönä koin olevani hiukan paremmassa kunnossa ja tahdoin nähdä muutakin kuin saman vanhan kujan likaiset ja ränsistyneet talot.
Liikuin yössä hitaasti, kuin vanha mies, hiipien ja puoliksi nilkuttaen. Ajauduin kohti satama-aluetta ja ihailin suuria laivoja, jotka keinuivat hiljaa valtavien laitureitten sivuilla.
Yhtäkkiä yö hiljeni. Kokemus toi mieleeni yön Rooman lähellä niityllä, kun olin kohdannut nimettömän naisvampyyrin. Pelkoni heräsi taas. En edes tiedä miksi. Tunne oli niin läpitunkeva, että kyyristyin entisestään. Vetäydyin hiljaa, yrittäen pysyä matalana, huomaamattomana, lähelläni olleelle varastorakennusten väliselle kujalle, mutta oli jo myöhäistä. Vaistosin, että tuo toinen oli paikantanut minut, huomannut minut.
Oli pitkä aika siitä, kun olin viimeksi nähnyt ainoatakaan vampyyria, saati mitään yliluonnollista olentoa.
Pelko kuristi kurkkuani ja haukoin henkeä. Mitä sanoisin? Mitä tekisin? Mitä se toinen minusta tahtoisi? Tiesin olevani järkyttävä näky, surullinen ja iljettävä olento. Ehkä se tappaisi minut, vihoissaan kauhistuttavasta tilastani. Pelkoni oli niin valtava, etten kyennyt lukea toisen vampyyrin energiasta mitään, koin vain selvästi sen, kuinka olento lähestyi joka askeleella.
Jalkani pettivät ja rojahdin likaiselle kadulle, vapisten hillittömästi.
Sitten näin sen.
Olento seisoi kujan päässä, katsoen pimeyteen, kuin olisi ollut kirkas päivä. Sen kirkkaat, valkeanhohtoiset silmät valaisivat kuin kuunsäteet kujan pimeydessä ja osuivat hitaasti minuun. Silmäni kihahtivat täyteen kyyneliä sokaisevan valon osuessa silmiini ja käänsin kasvojani poispäin, kykenemättä silti irrottaa katsettani toisesta.
En ollut koskaan tuntenut sellaista olentoa lähelläni. En edes silloin, kun tapaisin Maralana Chainin. Olennon pää nytkähti ja toisti nimen. Se oli lukenut hätääntyneet ajatukseni kuin tyhjää vain. Olennosta irtosi valtava energiapurkaus, kuin valtaisi lonkero, se suuntasi suoraan mieleeni ja huusin. Energia oli suorastaan hätäinen, ja se tunki mieleeni repien ja raastaen, levittäen koko menneisyyteni auki kuin kirjan. Se selasi läpi elämäni päässäni, tunne oli kauhea. Tuntui siltä kuin joku olisi ravistellut aivojani, karistaen muiston toisensa jälkeen kuin suolasirottimesta. Lopulta olento tyyntyi. Se jatkoi ravistelua, mutta hellemmin, tutkien asian toisensa jälkeen, selvästi välittämättä siitä, että moinen loukkasi valtavasti yksityisyyttäni. En uskonut sen paljoa merkitsevän tuolle olennolle.
Se käveli lähemmäs, jättäen mieleni, hellästi tällä kertaa ja tutkinnan tuottama hirvittävä kipu väistyi, jättäen tylsän jomotuksen tilalleen. Pitelin päätäni voihkien, yrittäen tekeytyä pieneksi kun olento lopulta pysähtyi aivan eteeni.
Siitä irtoava lämpö oli miellyttävä, mutta oma pelkoni oli yhä suuri.
Olento, mies pudottautui alas polvilleen eteeni ja tunsin sen vaativan, että kohtaisin sen katseen. Hitaasti käänsin katseeni mieheen.
En ole vieläkään varma mitä näin. Hänen kasvonsa olivat tavalliset, mutta hänen silmänsä olivat ihmeelliset, enkä muistanut kohtaamisen jälkeen muuta kuin nuo silmät. Jos kysyisit minulta, minkä väriset ne olivat, en osaisi kertoa. Tuntui kuin olisin katsonut silmiin, jossa kaikki värit kieppuivat pehmeästi, ja hetkessä ne lukitsivat minut niille sijoilleen.
Miehen ääni oli pehmeä ja rauhallinen. Siitä kuvastui ääretön ymmärrys ja empatia, ja kyyneleeni valuivat valtoimenaan, en voinut estää niitä. En tiedä mitä mies sanoi, hän puhui vampyyrien ikivanhaa kieltä, haesperindaa, mutta se oli hiukan erilaista. Painotukset olivat erilaisia, tapa puhua erilainen. Se oli kuin täysin outo kieli, vaikka tunnistin sen.
Mies silitti otsaani ja likaisia hiuksiani ja tuntui siltä, kuin sydämeni olisi pakahtunut.
Lopulta mies nosti minut ylös, ja veti minut syleilyynsä. Se tuntui oudolta. Kuin olisi pitkästä aikaa nähnyt rakkaan ystävän, jota halasi, mutta enhän koskaan ollut tavannut tätä olentoa. En uskaltanut puhua, olin niin herkistyneessä tilassa. Sanaton tuon kokemuksen edessä.
Olento jatkui puhettaan, kuiskaillen hellästi sanojaan, lopulta ymmärsin, mitä olento pyysi. Hän veti minua kokoajan lähemmäs, painaen kasvojani kohti kaulaansa.
Hänen ihonsa tuoksui ihanalta, ja silloin vasta tajusin nälkäni, se tykytti jokaisessa suonessa kuin ne olisivat olleet puuduksissa, sydämeni takoi villisti ja vatsassani puristi. Janoni suorastaan huimasi minua. Mutta en saattaisi, ajatus oli kauhistuttava. Puristin huuleni yhteen ja yritin kääntyä, pyristellä irti miehen otteesta, mutta hänen kätensä ympärilläni olivat rautaa, hänen vaatimuksensa teräksen kova. Olennon ääni voimistui, sen kuulostaessa hurjalta korvissani.
En tiennyt lainkaan, miten vampyyrit suhtautuivat siihen, että he joivat verta toisistaan. Jokin minussa kirkui sitä vastaan, mutta houkutus oli liian suuri, miehen vaatimus liian luja että olisin voinut vastustaa.
Tunsin hampaitteni tottelevan käskyä, vaikka mieleni ei olisi tahtonut, kehoni teki kuten olento käski, ja pureuduin olennon kaulaan. Tunne oli päätähuimaava. Silmäni kääntyivät ympäri, sisältäni purkautui villi, mielipuolinen murina ja imin verta olennosta kuin se olisi ollut ensimmäinen kertani.
Veri poltti kurkkuani, se huuhtoi kuivettuina sisuskalujani kuin jokin jumalainen nektari, elävöittäen ne, aiheuttaen suoranaista tuskaa, mutta se oli uuden elämän tuskaa, väistämätöntä. Tunsin voimallisen veren syöksyvän jokaiseen suoneeni, sydämeeni, joka alkoi takoa niin villisti, että tuntui kuin se irtoaisi rinnastani, puristin miestä ja hän minua, ja ymmärsin hänenkin tuntevan tuskaa. Pääni oli kuin tulessa, tunsin veren vaikutuksen ja se oli ihmeellistä. Se uudisti jokaista soluani, koko kehoni vapisi sen voiman vallassa. Ajatukseni juoksivat ja tunsin niin monta tunnetta yhtä aikaa, että aloin taas itkeä. Lopulta olento veti minut irti, hellästi, ja vaikka yritin vielä pitää kiinni, oli hän niin voimakas, että hän työnsi minut kauemmas kuin tottelemattoman lapsen. Olento teki sen hellästi. Niin hellästi, että sydämeni melkein pakahtui.
Veri jatkoi työtään sisälläni ja etäisesti ymmärsin, että tämän olennon täytyi olla aikakausia vanha ja minua alkoi pelottaa. En ymmärtänyt miksi hän oli vaatinut minua juomaan. Lopulta palo pääni sisällä alkoi verottaa tajuntaani, tunteeni ravistelivat minua samoin kuin uudestaan elpyvien solujen voimallinen värinä. Vapisin niin rajusti, etten voinut seistä, en istua, en oikeastaan maatakaan. Viimeinen muistikuvani oli puoleeni kumartuva olento, jonka pään asento kertoi minulle hänen hämmästyksestään, kuin hän olisi ollut yllättynyt. Sitten näin vain pimeyttä.


Heräsin jonkin rakennuksen sisältä. En tiennyt missä olin enkä hetkeen muistanut mitä oli tapahtunut. Ryntäsin pystyyn ja kompuroin pitkin valotonta huonetta kunnes tajusin, että näin aivan yhtä hyvin kuin olisi ollut kirkas päivä. Tajusin myös, etten tuntenut vilua ja nälkää, enkä kuihtuneitten lihasteni aiheuttamaa jatkuvaa jomotusta, joka oli ollut osa rappiotilaani niin kauan, etten ollut edes huomannut sitä. Nyt kun se oli poissa, tunsin niin suurta helpotusta, että itkin hetken, vetäen sisääni raastavia henkäyksiä.
Toinnuin nopeasti ja tutkin nopeasti talon. Se oli hylätty, mutta hyväkuntoinen. Sisällä ei ollut juurikaan huonekaluja, vain vanha ruosteinen pesusoikko ja koinsyömä sohva, jonka tammiset rakenteet olivat yhä hyvässä kunnossa. Olin yhä Lontoossa, mutta en tiennyt aivan missä alueella. Sillä ei kuitenkaan ollut väliä. Olin elossa! Olin todellakin elossa, pitkän kuolemanvaelluksen jälkeen. Tajusin monta asiaa samaan aikaan. Ymmärsin masennukseni, jossa olin viettänyt melkein sata vuotta. Kun ymmärsin kuinka paljon aikaa oli kulunut, kauhistuin. Sata vuotta rappiossa. Se tuntui uskomattomalta. Typerältä ja lapselliselta.. ja silti, niin tarpeelliselta. En ajatellut Silviota. Hän ei tuntunut henkilöltä, jolle olisin yhäkään tahtonut uhrata ensimmäistäkään ajatusta. Tunteeni häntä kohtaan eivät olleet muuttuneet.
Kiitollisuuteni olentoa kohtaan, jonka olin tavannut, oli ylitse vuotava. En tiennyt kuka hän oli, mutta sillä ei ollut väliä. Tuo olento oli pelastanut minut, vaikka olisin itsenikin mielestä ansainnut pelkän kurjan kuoleman.
Palasin sohvan luokse, jolta olin herännyt ja huomasin kirjeen, joka oli siististi taiteltu ja laitettu lattialle, valmiiksi minua varten kun lopulta heräisin.
Avasin sen vapisevin käsin ja katselin sanoja pitkään. Kirje oli lyhyt, ja kirjoitettu hienostuneella, rönsyilevällä käsialalla englanniksi. Siinä luki vain ”Terveiseni Maralanalle.” Kirjeessä ei ollut allekirjoitusta, mutta oli ilmiselvää, että ehkä Maralana tietäisi olennon identiteetin. Myös olennon syy tuntui selvältä minulle. Ehkä hän oli pelastanut minut sen takia, että Maralana oli sanonut minulle olevan ystäväni. En ollut varma, mitä mieltä siitä olin mutta päätin olla ajattelematta sitä. Se ei ollut loppujen lopuksi tärkeää.
Istuin hetkeksi alas ja yritin miettiä mitä tekisin. Voisin etsiä Maralanan käsiini. Se vain tuntui niin suurelta tehtävältä, en olisi tiennyt mistä aloittaa. En myöskään ollut varma, tahdoinko upottautua maailmaan, joka oli järkyttänyt minua niin suuresti ainakaan vielä. Ymmärsin että se olisi väistämätöntä, sillä en voisi väistellä muita vampyyreita ikuisesti. Minä olin pimeyden lapsi ja se oli jotain, jota en voisi enää muuttaa. Päätin kuitenkin, että olisi aika hankkia jonkinlainen residenssi, ja tämä talo tuntui aivan sopivalta. Olin herännyt siellä, se tuntui uuden alkuni syntykohdalta, lapsuuden kodilta.
Minun pitäisi selvittää, kuka sen omisti, tai kuka möi kiinteistöä ja ostaa se itselleni. Rahaa minulla varmasti olisi. Voisin esiintyä itseni perillisenä.
Aloin siis tehdä töitä noustakseni taas omille jaloilleni, ja nopeasti kävi ilmi, että se kävi helposti kuin tanssi. Kykyni olivat palanneet, tai eivät vain palanneet, vaan myös voimistuneet ikäni ja vieraan olennon voimakkaan veren vaikutuksen takia. Ihmisten huijaaminen ei ollut vaikeaa. Osasin naamioida energiani ja läsnäoloni, niin että heidän silmissään olin vain toinen ihminen.
Löysin miehen, joka myi talon minulle auliisti ja onnistuin hankkimaan muutaman palvelijan, joille maksoin melkoisesti vaitiolosta. En koskaan paljastanut heille mikä olin, mutta esiinnyin kirjailijana, ja rauhani oli minulle elintärkeää. Heidän tuli jättää minut aina kun niin tahdoin, eivätkä he saaneet puhua mistään mitä talossa näkivät. Vanhahko kotitalouden hoitaja ja siivoojatyttö olivat vain iloisia siitä, että olivat saaneet työt josta he saivat niin paljon rahaa. He pitivät minua outona ja hiukan epäilyttävänä, mutta harmittomana taiteilijana. Tiesin, että tyttö epäili minua oopiumin orjaksi ja mahdollisesti homoseksuaaliksi, mutta minä en siitä välittänyt.
Olin oppinut kontrolloimaan janoani, joten en aiheuttanut enää kuolemanuhreja, kuten joskus nuoruudessani. Siitä olin iloinen sillä sain huomata ihmisten muuttuneen paljon älykkäämmiksi. Lontoossa oli poliiseja, heillä oli etsiviä ja he osasivat myös etsiä asioita. Jos olisin jättänyt jälkeeni ruumisvanoja, olisivat ihmiset lähistöllä ehkä alkaneet epäillä. Silti samaan aikaan, vaikka ihmisten ajattelu olikin kehittynyt enemmän, he eivät tahtoneet uskoa fantastisiin asioihin. Ennen ihmiset olivat taikauskoisia ja pelokkaita, tosin helposti huijattavissa silloinkin. Nyt taikauskoista ihmistä pidettiin hiukan huvittavana ja vanhoillisena. Oli nykyaikaista ajatella käytännöllisesti. Se oli mielestäni äärettömän mielenkiintoista, ja väittelen useasti lähitavernassa istuvien muitten nuorien taiteilijoitten, kirjailijoitten ja runoilijoitten ja maalareitten kanssa. Heidän ajatuksensa olivat vallankumouksellisia ja ihmeellisiä ja minusta oli ihana kuunnella sitä väittelyä, jota he keskenään kävivät. Vaikka itsekin astuin mukaan noihin keskusteluihin, oli se minulle koitos. Minun täytyi pitää kiinni roolistani, yrittää olla paljastamatta sitä, kuinka paljon tiesin asioita. Olin ennen aina ollut hiljainen, mutta he osasivat kyllä kiihottaa kenen tahansa ajatuksen juoksua niin, että oli mahdotonta pysytellä varjoissa. Sitä paitsi olin yksinäinen. Myönsin sen itselleni.
En harkinnut kertaakaan tekeväni itselleni seuralaista, tekeväni uutta vampyyria, sillä se ajatus tuntui minusta vastenmieliseltä. Ja tiesinhän, millaisia ponnistuksia se vaati vampyyrilta. En todellakaan halunnut kyllästyttää itseäni valtavalla määrällä verta ja aloittaa moinen prosessi. En halunnut tuoda ketään tähän maailman, jossa elin.
Päällisin puolin vaikutin suositulta ja sosiaaliselta, ja totuudessa olin aina yksin. Ihmiset olivat viehättyneet minusta, tiesin sen. Vaikka kuinka yritin silottaa läsnäoloni voimaa, he vetäytyivät minua kohti. Näin heidän silmistään, että he himoitsivat minua, naiset, jotkut miehetkin. Kieltäydyin aina läheisyydenosoituksista. He eivät yksinkertaisesti kiinnostaneet minua siinä mielessä.
Koska kieltäydyin niin usein seksuaalisista ehdotuksista, ihmiset alkoivat pian kysellä, miksi tein niin. Keitin hädissäni kokoon nyyhkytarinan vaimostani, joka oli kuollut keuhkotautiin Venäjällä, josta valehtelin olevani kotoisin. Joten sain taas rauhani. Esiinnyin nimellä Nikol Zarinski, koska en tahtonut käyttää omaa nimeäni. Se myös kuulosti enemmän venäjäläiseltä kuin synnyinnimeni.
Kulutin siis aikaani tutustumalla uuteen aikaan ja ihmisiin, jotka siinä elivät. Yritin olla ajattelematta aikaani Roomassa, mutta usein se palasi mieleeni. Samoin Silvio. Ymmärsin monella tapaa nyt Silvion halun kulkea heidän lomassaan, joita useat muut pitivät pelkkänä karjana. Ihmiset kiinnostivat minua, jopa tylsät ihmiset. Tulin aina huonolle tuulelle kun ajattelin Silviota, jolloin palvelijani ja ihmiset, joita kutsuin ystävikseni välttelivät minua. Huono tuuleni oli kuin suuri musta pilvi, jonka alle ihmiset hukkuivat nopeasti. Se oli tarttuva, inhottava tunne. He pitivät minua temperamenttisena, mutta tietysti se oli paljon muutakin. Vampyyrin tunnetilat olivat varsin tarttuva tila. Kun olin iloinen, olivat ihmiset ympärilläni iloisia ja jos olin vihainen tai pettynyt, alkoivat he herkästi riidellä ja näin heidän silmistään, kuinka he olivat hämmentyneitä. Se oli yksi uusi asia, jota en koskaan ollut huomannut. He olivat toki herkkiä toistensa tunteille myös, mutta se mitä minun tunteeni, jotka olivat luontoni takia paljon vahvemmat, aiheuttivat, olivat paljon voimakkaampia.