7.2.10

Kirja 2: Osa I - Armo

En tiennyt missä olin, enkä välittänyt pätkääkään. Vaelsin vailla päämäärää, vailla mitään järkeä. Maisemat vaihtuivat joka yö, kuljin suunnatta, joskus jopa kiertäen kehää. Minulle oli yhdentekevää oliko päivä vai yö. Kirkkaimpina päivinä kuljin huputettuna, varastin vaatteeni jos satuin näkemään ihmisasutusta. Vältin tappamasta ketään, mutta vihasin itseäni. Minulla ei ollut rohkeutta kuitenkaan tappaa itseäni. Lopulta lakkasin tuntemasta mitään, edes vihaa itseäni kohtaan.
Olin niin järkkynyt mieleltäni Venetsian tapahtumien jälkeen, että utu otti minut haltuunsa pitkiksi ajoiksi. Joskus tiedostin olevani, ajattelevani, mutten uskaltanut vielä tuntea mitään. Ajelehdin niin maailmassa kuin oman itseni sisällä. Toivoin kuolemaa aina kun koin tiedostavia hetkiä, mutta en löytänyt kuolemaa, eikä se löytänyt minua.
En kohdannut vaellukseni aikana muita vampyyreita, tai kaltaisiamme, pimeydessä kulkevia olentoja. Koska en kulkenut ihmisten, enkä kaltaisteni maailmassa, vaan jossakin välitilassa. Häivytin itseni niin voimakkaasti ihmisten ja eläinten aisteista että kadotin itse itseni. Rappiotilani oli totaalinen. Olin kalpea haamu itsestäni, hirvittävä näky, jota kukaan ei onneksi nähnyt.
Kuljin läpi kaupunkien, eikä kukaan nähnyt minua tai kiinnittänyt minuun huomiota. Niin totaalisen hukassa olin, vangittuna omiin painajaisiini.
En ollut perillä ajan kulusta, mutta hetkinä jolloin mielenterveyteni ja tajuntani palasi, ymmärsin aikojen muuttuneen hiljalleen ympärilläni. Ihmiset kehittyivät, heidän vaatteensa muuttuivat ja rakennukset olivat erilaisia. Se oli oikeastaan ainut, mitä maailmasta ympärilläni tajusin. Ja sekin oli vain hetkittäistä.
Lopulta ajauduin Iso-Britanniaan. Oli talvi, ja olin taas hiukan tokeissani muuten niin yleisestä, sekavasta tilastani. Kuljin suuren laivan mukana Alankomaista Britanniaan, Lontooseen, ja jäin sinne vaeltamaan. Jokin piti minut tuossa kaupungissa, koska en lähtenyt tavanomaiseen tapaani kiertämään koko saarta, vaan jäin. Tuntui, kuin olisin alkanut levätä, keräten voimiani.
Ehkä vaistosin, että uusi aika koittaisi. Ehkä jokin sisälläni sanoi että tämä ajan tuhlaaminen saisi loppua. Ehkä. Oli syy mikä tahansa, jäin, ja niin koin kolmannen suuren mullistuksen elämässäni.


Olin ollut jo pitkään tiedostavassa tilassa, hiukan hämmentyneenä siitä tosiasiasta, että kuulemani keskustelu minusta ja Silviosta oli heittänyt minut niin valtavaan kierteeseen pohjalle. Pohdin sitä usein. Vihani ei ollut väistynyt, olin varma siitä, etten tahtonut koskaan enää nähdä kavalaa kantaisääni, mutta en tahtonut ajatella olevani henkisesti niin heikko, että se olisi ollut ainut syy rappiooni.
En tiennyt mitä tehdä. Kaikki tuntui niin raskaalta, vieraalta ja kaukaiselta. Ihmiset kulkivat ympärilläni, mutten paljoa kiinnittänyt heihin huomiota. Eivätkä he minuun. En enää vaeltanut välitilassa, vaan ihmisten maailmassa, mutta Lontoo oli täynnä kaltaisiani kalpeita raunioita, kerjäläisiä, köyhiä ja hulluja. Sovin heidän joukkoonsa erinomaisesti. En edes muistanut milloin viimeksi olin ravinnut itseäni ja se näkyi koko kehossani. Lihakseni olivat surkastuneet, kasvoni iho sairaalloisen kalpea, ryppyinen ja täynnä hiukan tummempia läiskiä. Se näytti lialta, mutta tiesin, ettei se ollut sitä.
En kuitenkaan kyennyt veren vuodatukseen. Olisin helposti voinut nitistää jonkun kerjäläisen, väsyneen ja voimattoman, mutta heidän kurjuutensa oli niin samanlaista omani kanssa, etten voinut tehdä sitä. Ja jos olisin tappanut jonkun hyvinvoivan ihmisen.. no. Pelkäsin paljastumista. En ollut siinä kunnossa, että olisin voinut käyttää kaikkia voimiani. Nekin olivat kokeneet kovan kolahduksen nälkiintymisestä.
Heikko tilani johtui osaksi myös siitä, että olin niin nuori. En ollut pitänyt itsestäni huolta ja se oli kohtalokasta niin nuorelle yksilölle kuin minä, se oli sanomattakin selvää.
En tiennyt millainen ihme oli edes pitänyt minut elossa. Tiesin etten palanut mitään mystistä, demonista voimaa. Ainakin oli vaikea ajatella sillä tavalla sillä en ollut koskaan nähnyt mitään saatanaa, tai keskustellut sellaisen kanssa. Tosin, en ollut myös nähnyt jumalaakaan. Ainut, joita saatoin verrata noihin kahteen, olivat vanhimmat olennot, jotka olin Danten kartanolla nähnyt.
Olin pitkään oleskellut erään Lontoolaisen teurastamon lähellä, varastaen joskus verta sieltä, mutta sinä yönä koin olevani hiukan paremmassa kunnossa ja tahdoin nähdä muutakin kuin saman vanhan kujan likaiset ja ränsistyneet talot.
Liikuin yössä hitaasti, kuin vanha mies, hiipien ja puoliksi nilkuttaen. Ajauduin kohti satama-aluetta ja ihailin suuria laivoja, jotka keinuivat hiljaa valtavien laitureitten sivuilla.
Yhtäkkiä yö hiljeni. Kokemus toi mieleeni yön Rooman lähellä niityllä, kun olin kohdannut nimettömän naisvampyyrin. Pelkoni heräsi taas. En edes tiedä miksi. Tunne oli niin läpitunkeva, että kyyristyin entisestään. Vetäydyin hiljaa, yrittäen pysyä matalana, huomaamattomana, lähelläni olleelle varastorakennusten väliselle kujalle, mutta oli jo myöhäistä. Vaistosin, että tuo toinen oli paikantanut minut, huomannut minut.
Oli pitkä aika siitä, kun olin viimeksi nähnyt ainoatakaan vampyyria, saati mitään yliluonnollista olentoa.
Pelko kuristi kurkkuani ja haukoin henkeä. Mitä sanoisin? Mitä tekisin? Mitä se toinen minusta tahtoisi? Tiesin olevani järkyttävä näky, surullinen ja iljettävä olento. Ehkä se tappaisi minut, vihoissaan kauhistuttavasta tilastani. Pelkoni oli niin valtava, etten kyennyt lukea toisen vampyyrin energiasta mitään, koin vain selvästi sen, kuinka olento lähestyi joka askeleella.
Jalkani pettivät ja rojahdin likaiselle kadulle, vapisten hillittömästi.
Sitten näin sen.
Olento seisoi kujan päässä, katsoen pimeyteen, kuin olisi ollut kirkas päivä. Sen kirkkaat, valkeanhohtoiset silmät valaisivat kuin kuunsäteet kujan pimeydessä ja osuivat hitaasti minuun. Silmäni kihahtivat täyteen kyyneliä sokaisevan valon osuessa silmiini ja käänsin kasvojani poispäin, kykenemättä silti irrottaa katsettani toisesta.
En ollut koskaan tuntenut sellaista olentoa lähelläni. En edes silloin, kun tapaisin Maralana Chainin. Olennon pää nytkähti ja toisti nimen. Se oli lukenut hätääntyneet ajatukseni kuin tyhjää vain. Olennosta irtosi valtava energiapurkaus, kuin valtaisi lonkero, se suuntasi suoraan mieleeni ja huusin. Energia oli suorastaan hätäinen, ja se tunki mieleeni repien ja raastaen, levittäen koko menneisyyteni auki kuin kirjan. Se selasi läpi elämäni päässäni, tunne oli kauhea. Tuntui siltä kuin joku olisi ravistellut aivojani, karistaen muiston toisensa jälkeen kuin suolasirottimesta. Lopulta olento tyyntyi. Se jatkoi ravistelua, mutta hellemmin, tutkien asian toisensa jälkeen, selvästi välittämättä siitä, että moinen loukkasi valtavasti yksityisyyttäni. En uskonut sen paljoa merkitsevän tuolle olennolle.
Se käveli lähemmäs, jättäen mieleni, hellästi tällä kertaa ja tutkinnan tuottama hirvittävä kipu väistyi, jättäen tylsän jomotuksen tilalleen. Pitelin päätäni voihkien, yrittäen tekeytyä pieneksi kun olento lopulta pysähtyi aivan eteeni.
Siitä irtoava lämpö oli miellyttävä, mutta oma pelkoni oli yhä suuri.
Olento, mies pudottautui alas polvilleen eteeni ja tunsin sen vaativan, että kohtaisin sen katseen. Hitaasti käänsin katseeni mieheen.
En ole vieläkään varma mitä näin. Hänen kasvonsa olivat tavalliset, mutta hänen silmänsä olivat ihmeelliset, enkä muistanut kohtaamisen jälkeen muuta kuin nuo silmät. Jos kysyisit minulta, minkä väriset ne olivat, en osaisi kertoa. Tuntui kuin olisin katsonut silmiin, jossa kaikki värit kieppuivat pehmeästi, ja hetkessä ne lukitsivat minut niille sijoilleen.
Miehen ääni oli pehmeä ja rauhallinen. Siitä kuvastui ääretön ymmärrys ja empatia, ja kyyneleeni valuivat valtoimenaan, en voinut estää niitä. En tiedä mitä mies sanoi, hän puhui vampyyrien ikivanhaa kieltä, haesperindaa, mutta se oli hiukan erilaista. Painotukset olivat erilaisia, tapa puhua erilainen. Se oli kuin täysin outo kieli, vaikka tunnistin sen.
Mies silitti otsaani ja likaisia hiuksiani ja tuntui siltä, kuin sydämeni olisi pakahtunut.
Lopulta mies nosti minut ylös, ja veti minut syleilyynsä. Se tuntui oudolta. Kuin olisi pitkästä aikaa nähnyt rakkaan ystävän, jota halasi, mutta enhän koskaan ollut tavannut tätä olentoa. En uskaltanut puhua, olin niin herkistyneessä tilassa. Sanaton tuon kokemuksen edessä.
Olento jatkui puhettaan, kuiskaillen hellästi sanojaan, lopulta ymmärsin, mitä olento pyysi. Hän veti minua kokoajan lähemmäs, painaen kasvojani kohti kaulaansa.
Hänen ihonsa tuoksui ihanalta, ja silloin vasta tajusin nälkäni, se tykytti jokaisessa suonessa kuin ne olisivat olleet puuduksissa, sydämeni takoi villisti ja vatsassani puristi. Janoni suorastaan huimasi minua. Mutta en saattaisi, ajatus oli kauhistuttava. Puristin huuleni yhteen ja yritin kääntyä, pyristellä irti miehen otteesta, mutta hänen kätensä ympärilläni olivat rautaa, hänen vaatimuksensa teräksen kova. Olennon ääni voimistui, sen kuulostaessa hurjalta korvissani.
En tiennyt lainkaan, miten vampyyrit suhtautuivat siihen, että he joivat verta toisistaan. Jokin minussa kirkui sitä vastaan, mutta houkutus oli liian suuri, miehen vaatimus liian luja että olisin voinut vastustaa.
Tunsin hampaitteni tottelevan käskyä, vaikka mieleni ei olisi tahtonut, kehoni teki kuten olento käski, ja pureuduin olennon kaulaan. Tunne oli päätähuimaava. Silmäni kääntyivät ympäri, sisältäni purkautui villi, mielipuolinen murina ja imin verta olennosta kuin se olisi ollut ensimmäinen kertani.
Veri poltti kurkkuani, se huuhtoi kuivettuina sisuskalujani kuin jokin jumalainen nektari, elävöittäen ne, aiheuttaen suoranaista tuskaa, mutta se oli uuden elämän tuskaa, väistämätöntä. Tunsin voimallisen veren syöksyvän jokaiseen suoneeni, sydämeeni, joka alkoi takoa niin villisti, että tuntui kuin se irtoaisi rinnastani, puristin miestä ja hän minua, ja ymmärsin hänenkin tuntevan tuskaa. Pääni oli kuin tulessa, tunsin veren vaikutuksen ja se oli ihmeellistä. Se uudisti jokaista soluani, koko kehoni vapisi sen voiman vallassa. Ajatukseni juoksivat ja tunsin niin monta tunnetta yhtä aikaa, että aloin taas itkeä. Lopulta olento veti minut irti, hellästi, ja vaikka yritin vielä pitää kiinni, oli hän niin voimakas, että hän työnsi minut kauemmas kuin tottelemattoman lapsen. Olento teki sen hellästi. Niin hellästi, että sydämeni melkein pakahtui.
Veri jatkoi työtään sisälläni ja etäisesti ymmärsin, että tämän olennon täytyi olla aikakausia vanha ja minua alkoi pelottaa. En ymmärtänyt miksi hän oli vaatinut minua juomaan. Lopulta palo pääni sisällä alkoi verottaa tajuntaani, tunteeni ravistelivat minua samoin kuin uudestaan elpyvien solujen voimallinen värinä. Vapisin niin rajusti, etten voinut seistä, en istua, en oikeastaan maatakaan. Viimeinen muistikuvani oli puoleeni kumartuva olento, jonka pään asento kertoi minulle hänen hämmästyksestään, kuin hän olisi ollut yllättynyt. Sitten näin vain pimeyttä.


Heräsin jonkin rakennuksen sisältä. En tiennyt missä olin enkä hetkeen muistanut mitä oli tapahtunut. Ryntäsin pystyyn ja kompuroin pitkin valotonta huonetta kunnes tajusin, että näin aivan yhtä hyvin kuin olisi ollut kirkas päivä. Tajusin myös, etten tuntenut vilua ja nälkää, enkä kuihtuneitten lihasteni aiheuttamaa jatkuvaa jomotusta, joka oli ollut osa rappiotilaani niin kauan, etten ollut edes huomannut sitä. Nyt kun se oli poissa, tunsin niin suurta helpotusta, että itkin hetken, vetäen sisääni raastavia henkäyksiä.
Toinnuin nopeasti ja tutkin nopeasti talon. Se oli hylätty, mutta hyväkuntoinen. Sisällä ei ollut juurikaan huonekaluja, vain vanha ruosteinen pesusoikko ja koinsyömä sohva, jonka tammiset rakenteet olivat yhä hyvässä kunnossa. Olin yhä Lontoossa, mutta en tiennyt aivan missä alueella. Sillä ei kuitenkaan ollut väliä. Olin elossa! Olin todellakin elossa, pitkän kuolemanvaelluksen jälkeen. Tajusin monta asiaa samaan aikaan. Ymmärsin masennukseni, jossa olin viettänyt melkein sata vuotta. Kun ymmärsin kuinka paljon aikaa oli kulunut, kauhistuin. Sata vuotta rappiossa. Se tuntui uskomattomalta. Typerältä ja lapselliselta.. ja silti, niin tarpeelliselta. En ajatellut Silviota. Hän ei tuntunut henkilöltä, jolle olisin yhäkään tahtonut uhrata ensimmäistäkään ajatusta. Tunteeni häntä kohtaan eivät olleet muuttuneet.
Kiitollisuuteni olentoa kohtaan, jonka olin tavannut, oli ylitse vuotava. En tiennyt kuka hän oli, mutta sillä ei ollut väliä. Tuo olento oli pelastanut minut, vaikka olisin itsenikin mielestä ansainnut pelkän kurjan kuoleman.
Palasin sohvan luokse, jolta olin herännyt ja huomasin kirjeen, joka oli siististi taiteltu ja laitettu lattialle, valmiiksi minua varten kun lopulta heräisin.
Avasin sen vapisevin käsin ja katselin sanoja pitkään. Kirje oli lyhyt, ja kirjoitettu hienostuneella, rönsyilevällä käsialalla englanniksi. Siinä luki vain ”Terveiseni Maralanalle.” Kirjeessä ei ollut allekirjoitusta, mutta oli ilmiselvää, että ehkä Maralana tietäisi olennon identiteetin. Myös olennon syy tuntui selvältä minulle. Ehkä hän oli pelastanut minut sen takia, että Maralana oli sanonut minulle olevan ystäväni. En ollut varma, mitä mieltä siitä olin mutta päätin olla ajattelematta sitä. Se ei ollut loppujen lopuksi tärkeää.
Istuin hetkeksi alas ja yritin miettiä mitä tekisin. Voisin etsiä Maralanan käsiini. Se vain tuntui niin suurelta tehtävältä, en olisi tiennyt mistä aloittaa. En myöskään ollut varma, tahdoinko upottautua maailmaan, joka oli järkyttänyt minua niin suuresti ainakaan vielä. Ymmärsin että se olisi väistämätöntä, sillä en voisi väistellä muita vampyyreita ikuisesti. Minä olin pimeyden lapsi ja se oli jotain, jota en voisi enää muuttaa. Päätin kuitenkin, että olisi aika hankkia jonkinlainen residenssi, ja tämä talo tuntui aivan sopivalta. Olin herännyt siellä, se tuntui uuden alkuni syntykohdalta, lapsuuden kodilta.
Minun pitäisi selvittää, kuka sen omisti, tai kuka möi kiinteistöä ja ostaa se itselleni. Rahaa minulla varmasti olisi. Voisin esiintyä itseni perillisenä.
Aloin siis tehdä töitä noustakseni taas omille jaloilleni, ja nopeasti kävi ilmi, että se kävi helposti kuin tanssi. Kykyni olivat palanneet, tai eivät vain palanneet, vaan myös voimistuneet ikäni ja vieraan olennon voimakkaan veren vaikutuksen takia. Ihmisten huijaaminen ei ollut vaikeaa. Osasin naamioida energiani ja läsnäoloni, niin että heidän silmissään olin vain toinen ihminen.
Löysin miehen, joka myi talon minulle auliisti ja onnistuin hankkimaan muutaman palvelijan, joille maksoin melkoisesti vaitiolosta. En koskaan paljastanut heille mikä olin, mutta esiinnyin kirjailijana, ja rauhani oli minulle elintärkeää. Heidän tuli jättää minut aina kun niin tahdoin, eivätkä he saaneet puhua mistään mitä talossa näkivät. Vanhahko kotitalouden hoitaja ja siivoojatyttö olivat vain iloisia siitä, että olivat saaneet työt josta he saivat niin paljon rahaa. He pitivät minua outona ja hiukan epäilyttävänä, mutta harmittomana taiteilijana. Tiesin, että tyttö epäili minua oopiumin orjaksi ja mahdollisesti homoseksuaaliksi, mutta minä en siitä välittänyt.
Olin oppinut kontrolloimaan janoani, joten en aiheuttanut enää kuolemanuhreja, kuten joskus nuoruudessani. Siitä olin iloinen sillä sain huomata ihmisten muuttuneen paljon älykkäämmiksi. Lontoossa oli poliiseja, heillä oli etsiviä ja he osasivat myös etsiä asioita. Jos olisin jättänyt jälkeeni ruumisvanoja, olisivat ihmiset lähistöllä ehkä alkaneet epäillä. Silti samaan aikaan, vaikka ihmisten ajattelu olikin kehittynyt enemmän, he eivät tahtoneet uskoa fantastisiin asioihin. Ennen ihmiset olivat taikauskoisia ja pelokkaita, tosin helposti huijattavissa silloinkin. Nyt taikauskoista ihmistä pidettiin hiukan huvittavana ja vanhoillisena. Oli nykyaikaista ajatella käytännöllisesti. Se oli mielestäni äärettömän mielenkiintoista, ja väittelen useasti lähitavernassa istuvien muitten nuorien taiteilijoitten, kirjailijoitten ja runoilijoitten ja maalareitten kanssa. Heidän ajatuksensa olivat vallankumouksellisia ja ihmeellisiä ja minusta oli ihana kuunnella sitä väittelyä, jota he keskenään kävivät. Vaikka itsekin astuin mukaan noihin keskusteluihin, oli se minulle koitos. Minun täytyi pitää kiinni roolistani, yrittää olla paljastamatta sitä, kuinka paljon tiesin asioita. Olin ennen aina ollut hiljainen, mutta he osasivat kyllä kiihottaa kenen tahansa ajatuksen juoksua niin, että oli mahdotonta pysytellä varjoissa. Sitä paitsi olin yksinäinen. Myönsin sen itselleni.
En harkinnut kertaakaan tekeväni itselleni seuralaista, tekeväni uutta vampyyria, sillä se ajatus tuntui minusta vastenmieliseltä. Ja tiesinhän, millaisia ponnistuksia se vaati vampyyrilta. En todellakaan halunnut kyllästyttää itseäni valtavalla määrällä verta ja aloittaa moinen prosessi. En halunnut tuoda ketään tähän maailman, jossa elin.
Päällisin puolin vaikutin suositulta ja sosiaaliselta, ja totuudessa olin aina yksin. Ihmiset olivat viehättyneet minusta, tiesin sen. Vaikka kuinka yritin silottaa läsnäoloni voimaa, he vetäytyivät minua kohti. Näin heidän silmistään, että he himoitsivat minua, naiset, jotkut miehetkin. Kieltäydyin aina läheisyydenosoituksista. He eivät yksinkertaisesti kiinnostaneet minua siinä mielessä.
Koska kieltäydyin niin usein seksuaalisista ehdotuksista, ihmiset alkoivat pian kysellä, miksi tein niin. Keitin hädissäni kokoon nyyhkytarinan vaimostani, joka oli kuollut keuhkotautiin Venäjällä, josta valehtelin olevani kotoisin. Joten sain taas rauhani. Esiinnyin nimellä Nikol Zarinski, koska en tahtonut käyttää omaa nimeäni. Se myös kuulosti enemmän venäjäläiseltä kuin synnyinnimeni.
Kulutin siis aikaani tutustumalla uuteen aikaan ja ihmisiin, jotka siinä elivät. Yritin olla ajattelematta aikaani Roomassa, mutta usein se palasi mieleeni. Samoin Silvio. Ymmärsin monella tapaa nyt Silvion halun kulkea heidän lomassaan, joita useat muut pitivät pelkkänä karjana. Ihmiset kiinnostivat minua, jopa tylsät ihmiset. Tulin aina huonolle tuulelle kun ajattelin Silviota, jolloin palvelijani ja ihmiset, joita kutsuin ystävikseni välttelivät minua. Huono tuuleni oli kuin suuri musta pilvi, jonka alle ihmiset hukkuivat nopeasti. Se oli tarttuva, inhottava tunne. He pitivät minua temperamenttisena, mutta tietysti se oli paljon muutakin. Vampyyrin tunnetilat olivat varsin tarttuva tila. Kun olin iloinen, olivat ihmiset ympärilläni iloisia ja jos olin vihainen tai pettynyt, alkoivat he herkästi riidellä ja näin heidän silmistään, kuinka he olivat hämmentyneitä. Se oli yksi uusi asia, jota en koskaan ollut huomannut. He olivat toki herkkiä toistensa tunteille myös, mutta se mitä minun tunteeni, jotka olivat luontoni takia paljon vahvemmat, aiheuttivat, olivat paljon voimakkaampia.

Osa VII - Seuraamuksia

Vaelsin takaisin taloon kun olin saanut itseni kokoon jotenkuten. Tunnelma oli kuitenkin muuttunut Maralanan vauhdikkaan lähdön jälkeen, enkä ollut ainut joka oli tuntenut sen. Jokainen vampyyri oli nyt aloillaan, ja pälyilivät toisiaan epäilevinä, epävarmoina mitä ajatella. Moni oli lähtenyt, talossa oli paljon vähemmän väkeä. Tunsin heidän pelkonsa matalataajuisena huminana läpi koko talon perustuksien ja aloin itsekin melkein vapista.
Monet väittelivät kovaäänisesti, mutten uskaltanut jäädä kuuntelemaan mistä. Tahdoin ulos koko paikasta, sillä ilmassa oli onnettomuuden tuntu. Näin väkijoukossa tummahiuksisen miehen, jonka etsiskelevä katse oli peittelemätön. Hän kohdisti vihreät silmänsä minuun ja nyökkäsi minulle. Nyökkäsin takaisin hiukan epävarmana, mutta hän kuiskasi minulle kaukaa, käyttäen haesperindaa, nimensä, Mathais. Maralanan lähettämä mies siis. Menin hänen luokseen ja vaistosin hänenkin pitävän visusti voimansa vakan alla. Hän ei halunnut herättää huomiota.
Kättelin häntä, ja hänen kätensä oli pelottavan kuuma. Yleensä vampyyrit olivat viileitä, mutta tuo kuumuus kertoi hänen sisällään tapahtuvasta työstä, äärettömästä kontrollista, jolla hän piteli itseään.
Kukaan ei tuntunutkaan huomaavan häntä, eikä mies oikeastaan edes ollut mitenkään erikoisen näköinen. En ollut varma, halusiko Mathais kaikkien ajattelevan niin, mutta epäilin sitä jälkeenpäin suuresti.
Hän johdatteli minut vaitonaisena kohti talon ulko-ovea, mutta kuulin hiljaisena aulan toisella puolella aukeavassa huoneessa käytyä keskustelua ja jähmetyin niille sijoilleni.
”Näin Silvion saapuvan nuoren suojattinsa kanssa. Varsin tuore.. kaunis yksilö.”
”Pojan nimi on Nicholas. [Ilkeää naurua] Luulin usein, että Silvio ei osannut pitää hauskaa ihmisten kustannuksella, mutta tämä on kyllä kaiken huippu.”

”Mitä ihmettä tarkoitat” Huvittunut ääni naurahti, kylmästi.
”No, Silvio tappoi pojan veljen hänen ollessaan vain 14-vuotias. Ehkä Nicholaksen veli oli niin ihastuttava, että Silvio ei voinut pysyä erossa hänen nuoremmasta versiostaan.. Aika huvittavaa mielestäni. Nicholas ei varmastikaan ilahtuisi jos saisi tietää isänsä sairaista haluista. [Lisää naurua, johon yhtyi joku toinen]En olisi uskonut moista Silviosta, mutta ilmeisesti jokainen on kykenevä yllättämään.”
”Todellakin.”

Keskustelu siirtyi muihin aiheisiin, kuten muitten lajitoveriensa elämien syynäämiseen.
Tajusin etäisesti, että minua nyhdettiin rajusti olkavarresta kohti ovea, mutta olin jähmettynyt kuin patsas. Lopulta minua nyhtävän voima kävi suuremmaksi, enkä voinut muuta kuin seurata. Tunsin kuolleeni, todella kuolleeni silloin. Verenpunainen harso putosi silmieni ylle enkä voinut hengittää. Bradoc.. En ollut muistellut paljon veljeäni, joka lapsuudessani oli kadonnut ja todettu kuolleeksi, koska häntä ei koskaan löydetty. Nyt ymmärsin. Silvio oli tappanut hänet. Mutta miksi? Mies huoneessa oli puhunut sairaalloisista haluista ja kylmä ymmärryksen aalto kävi vartaloni läpi.
Näin elämäni täysin eri valossa, kaiken kuin hyvin suunnitellun kammottavan traagisen näytelmän, jossa hirviö tulee, näkee nuoren pojan ja ihastuu. Tämän täytyy saada hänet, joten hirviö vie pojan. Mutta se ei riitä, Hirviö ei saakaan kyllikseen pojasta, vaan ajattelee lakkaamatta häntä ja päättää lopulta tehdä itsensä kaltaisen pojan veljestä. Veljestä, joka oli herkkänä haavoittunut vanhemman veljensä katoamisesta, jonka elämä oli muuttunut synkäksi ja tyhjäksi siitä päivästä. Nyt hän oli mies, mutta epätoivoinen ja haluton elämään. Tyhjä. Valmis Hirviölle, jonka ei tarvitsisi muuta kuin tulla, ja riistää häneltä ja hänen perheeltään henki. Mikä julma leikki! Mikä hirvittävä näytös! Ja se kaikki avautui silmieni edessä kauhistuttavana ja sielua kylmäävänä. Silvion kaksinaamaisuus paljastui mielessäni ja minua hirvitti. Oliko hän halunnut minusta rakastajansa? Hän oli ollut kiihottunut, kun hän puri minua, muistin sen yhä, ja häpesin yhä. Nyt häpeäni oli kaksinkertainen. Tunsin veren kihahtavan kasvoilleni ja korvissani suhisi voimakkaasti. Kuulin kaukaa että nimeäni kutsuttiin, se oli kai Mathais, joka huomasi, että minulla oli jotain vialla.
Tuijotin vain eteeni mitään muuta kuin verenpunaisen kauhean menneisyyden kuvajaisen nähden. Olen melko varma, että huusin. Minua ravisteltiin, mutta sisälläni varisi kaikki ajatukseni suurena myllerryksenä. Mietin, miksei Silvio ollut tehnyt minusta rakastajaansa. Ehkä jokin esti häntä. Ehkä hän ei pitänytkään minua veljeni veroisena. Valtava kylmä puistatus ravisti minua taas. Ehkä olin hänelle, kuin jokin eksoottinen lemmikki, tai jatkuva muistutus jostain, minkä hän oli menettänyt.
Taituin kaksin kerroin ja oksensin, tajusin meidän olevan jo talon ulkopuolella ja aloin taas kuulla normaalisti.
”Nicholas? Nicholas?? Mikä sinun on?” Mathais tarttui minuun ja tuijotti minua silmiin.
”Päästä minut.” Murahdin. En tahtonut hänen koskevan minua. Hän oli vampyyri, ja luoja tietää että aloin ymmärtää kuinka sairaisiin asioihin me todella pystyimme. Minua inhotti. Minusta tuntui, etten voinut luottaa hänen tippaakaan. Kauhea totuus oli minulle selvä. En voisi jäädä Silvion luokse, en sen jälkeen, mitä olin saanut tietää hänestä. En edes halunnut nähdä vilaustakaan hänestä.
Mathais päästi minusta irti ja astui kauemmas. Hän kuuli että tarkoitin mitä sanoin. Hän vaistosi, etten luottanut häneen. En tiennyt, oliko hän kuullut saman keskustelun, mutta epäilin sitä.
Vakuutin hänelle olevani kunnossa, ja että aion palata takaisin Roomaan. Mathais näytti epäilevältä, mutta päästi minut lopulta, kadoten yöhön niin sulavasti, että jäin hetkeksi ihmettelemään. Nopeasti tokenin, vannoin itselleni, etten palaisi Roomaan ja lähdin vaeltamaan yöhön, musertavan pelon vallassa. En tiennyt mihin menisin tai mitä tekisin. Tiesin vain, mitä en aikonut tehdä.


Lucinda hengitti vaivalloisesti. Hänen silmänsä olivat sidotut ja hän ei nähnyt kuin valotonta pimeyttä. Hänen suuhunsa tungettu suukapula vaikeutti hänen hengittämistään ja hän taisteli vastaan pakokauhua, joka yritti saada hänet valtaansa ja se olisi vain vaikeuttanut hänen tilaansa. Lucinda ei aikonut pyörtyä täällä ja jäädä jonkun armoille. Hänet oli sullottu pian kiinniottamisen jälkeen tähän paikkaan. Lucinda ei tiennyt missä oli. Hänen päänsä yli oli vedetty pussi kun hänet oli yllätetty ja hänet oli kuljetettu tänne. Paikka haisi ummehtuneelle ja kostealle. Hänen kätensä ja jalkansa oli sidottu niin vahvasti, että tunto oli kadonnut jo kauan sitten raajoista, ja tylsä jomotus vaihtunut pelottavaan tunteeseen ettei hänellä enää ollut raajoja. Hän seisoi, koska tila oli niin pieni, ettei siellä muuta voinut tehdä.
Lucinda pelkäsi, mutta yritti hillitä pelkonsa. Hän uskoi nyt ja katui, ettei ollut kuunnellut Silviota. Hänen olisi pitänyt uskoa, olisi pitänyt olla varovainen.
Hän oli saanut kutsun itse Dantelta. Se oli ollut outoa, sillä Lucinda ei tiennyt että mies tiesi hänestä. Ainakin Silvio oli sanonut, ettei Dante tiennyt Lucindan olemassaolosta, siitä, että myös Lucinda oli vampyyri. Ja Silvio oli myös tahtonut pitää sen niin. Lucinda ymmärsi nyt, miksi.
Hän ei ollut tavallinen vampyyri. Hän kulki päivisin ja hänen voimansa oli hänen kykynsä parantaa. Ja siksi Lucinda pyrki pitämään matalaa profiilia, sillä hän kyllä tiesi että maailmassa oli monia pahuuden jäytämiä olentoja, jotka eivät sietäneet hänen kaltaisiaan. Mutta eikö jokaisessa ollut hyvää? Niin hän ajatteli. Mutta tässä ei ollut kyllä mitään hyvää.
Lucinda yritti taistella kyyneliä vastaan, mutta hänen silmänsä eivät totelleet, ja pian niitten yli sidottu kangas kostui.
Se inhottava otus, Marco, oli napannut hänet. Ennen kuin hän edes ehti Danten talolle. Lucinda ei tiennyt miten Marco oli löytänyt hänet niin helposti, mutta vampyyrit olivat toki kekseliäitä, heidän vaistonsa olivat ensiluokkaiset. Tuskin Marco erosi suuresti tästä. Kylmät väreet kulkivat pitkin hänen selkäänsä, kun hän muisti Marcon kylmän ja kovan kosketuksen ihollaan.
”Nauttisin sinusta mielelläni, ennen kuin Mestarini ottaa sinut.. mutta silloin saattaisin vihastuttaa hänet.. Hän halusi sinut koskemattomana, kauniin, puhtaan, viattoman Lucindan.”
Hän yökkäsi hiukan. Marcon sanat olivat tihkuneet myrkkyä ja pahuutta, eikä hän kyennyt estämään pelkoaan. Hän pelkäsi kuollakseen. Hän ei tahtonut Danten tulevan minnekään lähellekään häntä ja ajatus miehestä kuvotti häntä jo valmiiksi.
Lucinda saattoi kuvitella miehen jo tuijottavan häntä, tuijottavan häntä, eikä hän tietäisi mitään. Ehkä tuo kauhea olento nautti hänen rimpuilustaan, hänen kyynelistään, hänen pakokauhustaan. Lucinda alkoi vapista ja köydet hankasivat kivuliaasti hänen kehonsa ympärillä.
Pian Lucinda kuitenkin pysähtyi, ja yritti olla hiljaa. Jostain kuului vaimeaa kuminaa, kuin kaukaista koputusta.
”Lucinda, Lucinda!” Hätäinen miehen ääni huusi jossain. Se kuulosti monen puukerroksen tukahduttamalta. Hän myös vaistosi jonkun olevan lähellään. Jonkun tutun. Kesti hetken että Lucinda tajusi kenet hän vaistosi. Silvio! Hänen veljensä oli lähellä.
Hän alkoi rimpuilla nyt hurjasti, pakottaen jäsenensä heräämään, ja voi ne heräsivätkin, räjähtävään kipuun, kun veri alkoi hiukan tihkua takaisin suoniin. Lucinda kirkui tukahdutetusti suukapulan takana, joka oli vaikeaa, koska hän ei saanut happea tarpeeksi tuottaakseen kovin suurta ääntä. Mutta hän alkoi lähettää. Hän sinkosi ajatuksensa ympärilleen, haparoiden kivun ja pelon sekamelskassa, yrittäen saavuttaa Silvion, mutta se oli vaikeaa, niin kovin vaikeaa. Lopulta hän vaistosi jonkun muunkin, sen jonkun, joka oli huutanut. Hänen energiansa iski häntä kohti kuin tykki ja Lucinda vapisi sen voiman edessä. Se ei kuitenkaan tuntunut pahalta. Se ei ollut pahantahtoinen, vain hätäinen ja varomaton, pyrkimys paikantaa hänet ja perille se löysikin.
Hän kuuli kuinka kumina suureni, kuului repimisen ääntä ja puun hajoamisen rutisevaa meteliä joka lähestyi kokoajan. Pian hän tunsi lämpimän käden koskettavan olkaansa ja hän alkoi sätkiä lisää.
”Rauhallisesti, me otamme sinut pois sieltä.” Nyt ihmeellisen tyyni ääni sanoi aivan hänen vierellään.
Joku repi viimeisetkin puun palaset pois tieltä ja Lucinda rojahti vasten lämmintä vartaloa, joka kietoutui hänen ympärilleen ja veti hänet ahtaasta kolosta pois.
Hän kuuli itkua, ja hän tiesi sen olevan Silvio. Miehen ääni kuulosti oudolta, jotenkin tukahdutetulta myös. Ja vihdoin hänen siteensä katkaistiin ja joku riisui nopeasti hänen suukapulansa ja silmät peittävät siteet. Verinoro pakeni Lucindan rikkoutuneen huulen reunasta, kun suukapula vedettiin irti. Valo sattui silmiin eikä hän hetkeen saanut selvää mistään.
Hän alkoi itkeä repivästi vasten miestä, joka piteli häntä ja Silvio tyynnytteli häntä, hänen äänensä kuulostaen yhä oudolta, kuin puheen tuottaminen olisi ollut kivuliasta miehelle.
”Sinä olet nyt turvassa, ei mitään hätää.”
Lucinda aukaisi kyynelten tahrimat silmänsä. Hän katsoi suoraan Silvioon, joka piteli tummaksi mustunutta leukaansa, joka oli paisunut kohdasta, josta luu oli selvästi murtunut. Kipu näkyi hänen silmissään selvänä, kuten kiitollisuus. Lucinda syöksähti veljensä syliin, itkien yhä repivästi. Hän yritti kohottaa kättään, koskettaakseen murtunutta leukaa, mutta Silvio näki, kuinka hänen kätensä vapisivat ja kuinka mustelmaiset ne olivat. Hän työnsi hellästi mutta päättäväisesti käden pois.
”Ei siskoni, minä parannun kyllä. Sinä olet heikkona, en anna sinun parantaa. Sinä tarvitset lepoa nyt itse, et ole kuten me muut, minä parannun kyllä.” Hän vakuutteli Lucindaa, joka alistui pian. Silvio oli oikeassa.
Maralana katseli heitä ja oli varma, että oli tehnyt oikein auttaessaan Silviota. Hän pystyi näkemään Lucindan voiman, kuinka se hohkasi hänestä kuin sulatusuunista. Hän oli tuntenut sen pidellessään naista. Se oli kontrolloimatonta, suorastaan raakaa, mutta niin puhdasta. Hän tunsi sydämensä kovin kevyeksi jo katsellessaan naista ja ymmärsi hyvin, miksi Dante oli tahtonut raivata Lucindan tästä maailmasta. Dante ei sietänyt mitään sellaista. Ei mitään hyvää, eikä varsinkaan näin valtavaa sellaista.
Sota olisi väistämätön. Maralana uskoi nyt ymmärtävänsä, miksi Dante oli houkutellut vampyyrit esiin, kokoontumaan luokseen. Se, mitä Maralana nyt pohti, oli, että ymmärtäisivätkö muut vampyyrit jotka eivät kannattaneet Danten näkemyksiä pimeyden maailmasta, totuuden. Dante tuskin huijaisi kahdesti niitä, jotka olivat paenneet.
Maralana suri omaa virhettään. Hän oli pysynyt kauan toimettomana, pelkästään tarkkaillen LeDomonesinkan toimia. Hän katui suuresti tätä. Dante oli ollut hänen kilpailijansa, hänen vastustajansa jo pitkään, mutta hän oli yrittänyt kovasti pitää kantansa neutraalina, kuten hän oli usein ajatellut, että sen pitäisi olla niin. Katsellessaan Lucindaa, tajutessaan, että tämä maailma olisi voinut menettää hänet, koki Maralana perustavanlaatuisen ymmärryksen hetken. Hän ei voisi seistä sivussa.
”Meidän on paras lähteä. Vien teidät turvalliseen paikkaan.” Maralana sanoi ja he lähtivät, sisarukset kannatellen toisiaan, tarrautuen toisiinsa kuin lapset.
”Nicholas!” Silvio havahtui äkkiä, hätä äänessään.
”Mathais tuo hänet turvapaikkaan.” Maralana sanoi, tietämättä tuskallista totuutta.


Yö haipui hiljaa pois, auringon noustessa kuin vaivalloisesti, eikä se valaissut päivää, sillä tummat pilvet uivat koko taivaan kaaressa, antaen suojansa pimeyden lapsille, jotka pakenivat Venetsiasta nyt. Satavuotinen kokous oli päättynyt verenvuodatukseen, Danten ajautuessa hirvittävään raivoon huomattuaan kavalien suunnitelmiensa kaatuneen Maralanan sekaantumiseen. Hän aloitti sodan, hän aloittaisi sodan tuota olentoa vastaan, niin kuin sen olisi pitänyt olla, alusta asti. Danten vihan alle hukkuivat monet, niin hyvät kuin pahat, sillä Dante halusi veren vuotavan, eikä hän nähnyt vihassaan eroa siihen, kenen verta se oli.
Dante LeDomonesinka, pahuuden läpi syömä. Hän ei aikonut antaa kenenkään paeta, mutta moni silti pakeni, usea oli uskaltanut olla varovainen, mutta ne jotka olivat olleet varomattomia, no, he eivät enää vaeltaneet yössä. Dante sai omalla tavallaan mitä halusi, kuten aina. Hänet muistettaisiin, häntä kunnioitettaisiin ja pelättäisiin. Sen hän oli ansainnut, siitä hän oli pitänyt huolta.
Dante vannoi kostoa Maralanalle, sekä kaikille hänen järjestössään. Alkoi uusi, pimeä kausi vampyyrien ja heidän kaltaistensa, jotka yössä kulkivat, maailmaan kuuluville. Jos ennen eivät heimoveljet ja sisaret luottaneet toisiinsa, luottivat he nyt entistä vähemmän. Puhkesi taisteluita ja pieniä sotia. Useat vetäytyivät pois niitten tieltä, luovuttaen tantereen heille, jotka nauttivat sodasta. Moni näki sen tilaisuutena luoda itselleen kunnioitusta ja tunnustusta. Moni näki sen vain väistämättömänä ja hyväksyi asian, pysyen puolueettomana vallankumouksen raivotessa heidän ympärillään.
Ihmiset eivät tienneet näistä synkistä ajoista mitään. Kaikki tapahtui kulissien takana huolellisesti, kuten aina ennenkin. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun heimot olivat ajautuneet toisiaan vastaan. Eikä se olisi viimeinenkään kerta. Koska oli myös monia, jotka olivat odottaneet uutta taistelua jo vuosisatoja, sillä he tiesivät, ettei rauha koskaan pysynyt. Tuntui vain oikealta, että Dante aloitti sodan. Sillä hänen isänsä oli aloittanut edellisen, tiesivät vanhimmat olennot. Nuoret vampyyrit olivat niitä, jotka kärsivät sodasta eniten. He olivat kiihkeitä ja arvaamattomia, he tahtoivat kunniaa ja ylhäisen aseman, joten he taistelivat, hartaasti, niin kuin aina ennenkin. Vanhimmat pysyivät kaukana koko selkkauksesta. Vain Danten ja Maralanan kaltaiset, järjestäytyneet vanhat olennot ottivat osaa tähän. He olivat taistelun alku, sen sykkivä sydän. Taistelun lopettaisi vain kun sydän lakkaisi sykkimästä, sanoivat monet.
Se ei vain tuntunut mahdolliselta kaiken alussa.



Nicholas ei koskaan saapunut turvapaikkaan Mathaiksen mukana. Mathais kertoi jotain tapahtuneen, tosin hän ei tiennyt mitä ja että Nicholas oli luvannut hänelle palata Roomaan. Maralana lähetti miehensä Roomaan etsimään Nicholasta, mutta he eivät koskaan löytäneet häntä. Silvio oli raunio, hän suri poikaansa, eikä tiennyt mihin hän oli joutunut, mutta pelkäsi pahinta. Että Dante olisi jotenkin löytänyt Nicholaksen ja tappanut tämän.
Mathais sanoi saattaneensa Nicholaksen ulos, mutta ei tietenkään voinut luvata, että hän olisi päässyt karkuun, sillä hän oli lähtenyt etsimään heitä, huolissaan Maralanasta. Maralana etsi kyllä Nicholasta parhaansa mukaan, mutta hän ei löytänyt jälkeäkään nuoresta vampyyrista.
Hän vei Silvion ja Lucindan mukanaan turvaan ja joutui keskittymään omiensa turvaamiseen, sillä hän tiesi että sota oli nyt alkanut. Hän joutuisi turvaamaan omansa.
Silvio ja Lucinda liittyvät ilomielin hänen järjestöönsä, eivät vain turvatakseen elämänsä, vaan koska he tiesivät Maralanan ajavan sellaisia asioita, joitten takana he voisivat seisoa. Silvio ei katunut sitä, että valitsi Maralanan Marcon ja Danten sijasta. Hän oli halunnut irti heidän sadistista verkoistaan jo pitkään. Se, mitä kukaan ei odottanut, oli se tosi asia, ettei se ollut helppoa Silviolle kaikesta huolimatta.
Pikkuhiljaa Silvion hirvittävä menneisyys alkoi purkautua heidän silmiensä edessä, eikä se ollut kaunis näky. Se oli sulaa hulluutta ja tuskaa. Lucindan täytyi jättää Silvio ja lähteä turvaan muualle, sillä hän ei kestänyt katsoa veljensä kärsimystä, jota ei kyennyt parantaa. Myös Maralana joutui taistelemaan, että piti kärsivällisyytensä. Kaikki tuska, jota Silvio joutui kohtaamaan purkaessaan huolellisesti rakennettua rooliaan, vaikutti kaikkiin Silvion ympärillä oleviin.
Silvio ei kyennyt ottaa osaa Maralanan ja Danten aloittamaan sotaa, sillä hän kävi sisäistä sotaa omien painajaistensa kanssa, hukkuneena niihin ajoittain, ja saattoi kulua kuukausia, että hän oli millään tavalla järkevä tai johdonmukainen.
Mutta Maralana samalla ihaili Silviota, vaikka tämän tuska koetteli häntä suuresti. Täytyi vaatia suunnattomia voimanponnistuksia, että uskalsi hikoilla ulos satojen vuosien määrän kidutusta, alistusta ja mielettömyyttä.
Omalla tavallaan Silvion tila ei paljo poikennut siitä tilasta, johon Nicholas joutui paetessaan Venetsiasta.

Osa VI - Maralana

Hän katseli nuorta vampyyria nauraen silmillään. Nicholas Zairychka, hän tiesi kuka nuori mies oli, ja kenen lapsi hän oli. Nicholas katseli ympärilleen kuin pieni lapsi keskellä karnevaalia, miehen kauniit, vaaleanruskeat silmät olivat ihmetyksestä ymmyrkäiset, hänen noenmustat ripsensä kehystivät unelmoivia silmiä ihmeellisen tuuheina. Hänen suunsa oli hiukan auki, paljastaen valkoisen hammasrivistön, eikä hän ollut piilottanut kulmahampaitaan, jotka kimalsivat huulien välistä. Hän naurahti hiljaa itsekseen, vaikka hän tiesi, kuinka vaarallinen tilanne oli nuorelle Nicholakselle. Missä tahansa muussa paikassa Nicholas olisi ollut suuressa hengenvaarassa. Nytkin nuori ja innokas vampyyri yritti kaikkensa lukeakseen ympärillä liikkuvien olentojen ajatukset, joka oli kaiken kaikkiaan suuri loukkaus. Maralana ymmärsi, ettei Silvio ollut opettanut Nicholasta tavoille.
Hän astui lähemmäs, ihastellen silti samalla Nicholaksesta virtaavaa kahlimatonta voimaa, joka oli poikkeuksellinen siihen verrattuna, kuinka nuori yksilö tämä oli. Hän katseli nuorta miestä vielä hetken.
Nicholas oli kaunis, hän oli pitkä ja hänen tummanruskeat hiuksensa lainehtivat hänen kasvojensa ympärillä, saaden hänet näyttämään hiukan viattomalta. Hänen ällistynyt ilmeensä ei tietysti auttanut asiaa. Lopulta Maralana vaistosi ärtymyksen kanssatovereistaan ja tarttui kädellään hellästi Nicholaksen olasta, säikäyttäen miehen pahemman kerran.
Nicholas ähkäisi tukahtuneesti ja kääntyi salaman nopeasti Maralanaan päin. Tämän silmät levisivät ja Maralana näki pelon kuplivan tämän pähkinäisten silmien pohjalla. Nuoresta vampyyrista myös irtosi kahlitsematon purkaus kiukkua ja vihaa, joka yllätti miehen. Maralana kuitenkin osasi käsitellä muita ja pysyi itse rauhassa, hymyillen rauhoittavasti. Hän tiesi ulkomuotonsa pelästyttäneen nuoren ja tietämättömän miehen. Nicholas yritti epätoivoisesti luodata hänet, mutta Maralana oli ikivanha olento, hän ei ollut niin helposti luettavissa. Hän näki säikähdyksen nuoren miehen katseessa.
”Ole rauhassa, nuori Nicholas. Minä olen ystävä. Tule, mennään rauhallisempaan paikkaan.” Hän veti Nicholaksen hellällä otteella parvekkeelle, yöhön, pois tuijottavien silmäparien keskeltä.
Nicholas epäröi, mutta Maralanan pehmeän voimakas ote ei sallinut vastalauseita. Hiukan kyyristellen nuorukainen seurasi ja perääntyi parvekkeen kauimmaiseen nurkkaan kun Maralana sulki parioven, sulkien myös puheensorinan sen taakse.
”Mikä sinä olet!” Nicholas kuiskasi, hänen äänensä väristen. Maralana hymyili ja näki että mies nieleskeli, kuin hänen kurkkuaan olisi kuivannut.
”Minä olen Maralana Chain. Ja sinä olet Nicholas Zairychka, Silvio Brachian nuorikko.”
Nicholas katseli epäilevästi Maralanaa, mutta rentoutui hiukan. Maralana tiesi ärsyttäneensä vastauksella, koska hän ei varsinaisesti ollut vastannut miehen kysymykseen. Hän tiesi olevansa niin erilaisen näköinen ihmisistä, ettei häntä vahingossakaan luullut tavalliseksi mieheksi, mutta hän ei yleensä puhunut verenperinnöstään.
Maralana tarkkaili hiljaa Nicholasta, joka tuijotti häntä yhä ihmeissään.
”Sinä yritit lukea heidän ajatuksiaan. Ja minun. Se on suuri loukkaus tällaisessa kokouksessa, nuori Nicholas.” Maralana sanoi lopulta. ”Katsoin parhaaksi vetää sinut pois tuolta, ennen kuin joku olisi todella vihastunut röyhkeydestäsi.”
Nicholasin posket punehtuivat ja hänen silmänsä leimahtivat vaarallisesti. Hän vaikutti Maralanan silmissä niin kapinalliselta, mutta hän tiesi miksi tämä oikeasti oli vihainen.
”Silvio ei ole kertonut sinulle paljoa meidän maailmastamme, vai mitä?”
Nicholas nielaisi ja nyökkäsi vaitonaisesti. Hänen pelkonsa väreili yhä ilmassa käsin kosketeltavana ja Maralana hillitsi oman läsnäolonsa voimaa, jonka hän tiesi Nicholaksen kokevan melko musertavana. Reaktio oli välitön. Nicholas lakkasi kyyristelemästä ja suoristautui, hengittäen nyt vapaammin.
”Anteeksi tuosta.. En joskus muista, että läsnäoloni ei välttämättä tunnu mukavalta lajimme nuoremmista.” Maralana hymyili anteeksipyytävästi ja näki pienen hymyntapaisen kulkevan nuoren vampyyrin kasvojen yli.
”Anteeksi, että yritin lukea ajatuksiasi. En edes ymmärtänyt, mitä olin tekemässä.” Nicholas sanoi hiljaisella äänellä ja Maralana näki miehen tarkoittavan sitä. Hän nyökkäsi hitaasti.
”Sinun voimasi ovat suuret. Verrattuna ikääsi, Nicholas. Et vain osaa vielä kontrolloida aivan kaikkia kykyjäsi. Silvio laittoi sinut huonoon asemaan tuodessaan sinut tänne.”
Nicholas kohotti kulmaansa, hän kuuli Maralanan vihjaavan kysymyksen. Maralana oli tyytyväinen. Nicholas ei ollut pelkästään voimakas, hän oli myös älykäs.
”Hän ei kertonut minulle, miksi minun piti tulla. Hän kyllä sanoi, että joutui ottamaan minut mukaansa.” Nicholaksen äänestä kuulsi pieni hiven loukkaantuneisuutta ja Maralana oli huvittunut. Niin herkkä nuori mies.
”Missä hän on? En ole vielä nähnyt häntä lainkaan.”
”Hän sanoi menevänsä etsimään Lucindaa. Hän oli.. peloissaan.” Nicholas kurtisti kulmiaan, kuin olisi juuri vasta muistanut asian. Maralana arvasi niin olevankin, että vanhojen viehätys oli välittömästi pyyhkäissyt Nicholaksen mennessään. Mutta miehen sanat järkyttivät häntä. Hänen kulmansa kurtistuivat myös kun hän ymmärsi asian vakavuuden.
”Se on paha asia.” Maralana sanoi ja pohti hetken. ”Lucinda ei saisi olla täällä. Edes minä en saisi olla täällä. Tai toisinsanoen. Minua ei kutsuttu.” Hän heitti väliin ilkikurisen hymyn. ”Dante yritti kovasti salata minulta sen, että järjesti Satavuotisen kokouksen. En usko, että hän järjesti tämän kunnioittaakseen rauhan aikaa, sillä Dante ei kunnioita mitään.” Maralana kääntyi kohti taloa ja huokaisi raskaasti.
”Mutta miksi sitten hän järjesti juhlat? Kuka Lucinda edes on?” Nicholas kysyi kiivaasti, uteliaana saada tietää mitä oli tekeillä.
Maralana vilkaisi vampyyria vinosti hymyillen.
”Kaikki aikanaan, nuori Nicholas. Muista, että jos koskaan tarvitset apua, voit pyytää sitä minulta. Haluan olla ystäväsi. Nyt minun täytyy kuitenkin mennä, koska uskon että Silvio voi tarvita apuani pelastaakseen Lucindan. Pysy sinä kaukana Dantesta, tai Marcosta, äläkä yritä enää lukea heidän mieliään, ” Maralana heilautti kättään kohti salia ovien takana. ”Lähetän ystäväni Mathaiksen turvaksesi, sillä sinäkään et ole täällä niin turvassa, miltä sinusta ehkä nyt vaikuttaa. Me näemme vielä.”
Maralana aukaisi mielensä ja alkoi etsiä Silviota, ja hänen lähettämänsä impulssi melkein kaatoi Nicholaksen vasten parvekkeen kaidetta, jättäen tämän typertyneenä haukkomaan henkeään kun hän palasi talon sisään.

Hetkeen en saanut edes henkeä ja korvani soivat villisti ja näkökenttäni reunoilla kipinöi sinisiä pisteitä. Tuon olennon, Maralanan lähettämä signaali oli niin voimakas, vaikka hän teki sen vain sekunnin ajan, oli se viedä minulta tajun kankaalle. Hänen musertava läsnäolonsa kaikkosi, mutta tunsin sen yhä, hän ei selvästi enää yrittänyt häivyttää sitä, lähtiessään etsimään Silviota. Olin täysin kaoottisessa mielentilassa. En täysin ymmärtänyt, mitä olin juuri kohdannut. Siitä olin varma, että mikä tahansa Maralana Chain oli joskus ollut, ei ollut ihminen. Hänen tuoksunsa ja olemuksensa ja ulkonäkönsä viestivät kaikki jostain niin erilaisesta, että en tiennyt mitä ajatella. Ja hänen ajatuksensa! Muitten ikivanhojen, jotka olivat paikalla, ajatukset olivat edes jonkin verran inhimillisiä sen verran mitä niitä luin, vaikka ne vieraita olivatkin, mutta tämän olennon ajatusmaailma ei ollut millään tavalla edes käsitettävä. Sekavia kuvia, pätkiä ja lopulta vain kuin joku olisi huiskaissut minua kädellä, kuin itikan pois häiritsemästä.
Kurkistin ikkunasta ja näin kuinka jokainen salongissa oleva väisti Maralanaa ja päästi tämän liikkumaan kohti talon uumenia. He katselivat hänen peräänsä kulmat kurtussa, toiset hiukan kyyristellen, he tiesivät, millainen voima heidät ohitti ja he kunnioittivat sitä. Ymmärsin saaneeni melkoisen liittolaisen.
En saanut mielestäni miehen kasvoja. Hänen hiuksensa olivat hopean harmaat, suorat ja pitkät, mutta hänen kasvonsa olivat ajattomat, kuten monilla ikivanhoilla vampyyreilla. Mutta hänen silmänsä ja korvansa olivat todella paljastaneet Maralanan joksikin muuksi kuin ihmiseksi. Hänen silmänsä olivat epätavallisen suuret, vinot, suorastaan mantelin muotoiset ja alkuillan yötaivaan siniset. Hän selvästi oli Haltiansukuinen vampyyri, mutta hänen korvansa olivat paljon, paljon kärkevämmät kuin muitten näkemieni Haltioitten korvat. Katselin hiljalleen rauhoittuvaan huoneeseen vielä hetken. Pohdin, mikä juhlien tarkoitus oli. Maralana oli sanonut, että häntä ei ollut kutsuttu, että Dante oli yrittänyt pimittää juhlat häneltä. Ymmärsin että oli kyse vakavasta asiasta, ja minua alkoi pelottaa.
Miten pysyisin kaukana Marcosta ja Dantesta, koska oikeastaan vasta nyt uskoin varoitusta hyväksi, koska Maralana oli sen sanonut. Heidän täytyi olla jossain täällä. Minulla ei ollut harmaintakaan aavistusta miltä he näyttivät, mutta vampyyreilla oli oma tapansa kyllä tehdä itsensä huomattaviksi. Luultavasti heidät erottaisi helposti näistä vieraista. Niin ainakin toivoin.
Jouduin todella kokoamaan itseni ja keskittyä siihen, että en yrittäisi loukata vanhoja yrittämällä tunkeutua heidän ajatuksiinsa. Viimeinen asia jota tahdoin, oli löytää vihollisia näitten olentojen keskeltä.
Huomasin pelkääväni maailmaa, johon olin joutunut, sillä jouduin kokoajan huomaamaan, mitä syvemmälle ajauduin, aivan kuinka erilainen se oli, kuinka paljon en tiennyt, kuinka paljon oli vielä järkytyksiä. Se sai minut tuntemaan oloni kovin pieneksi.


Silvion sisällä tuntui kuumalta ja kylmältä samaan aikaan. Hänen sydäntään väänsi hirvittävä pelko ja hän hädintuskin sai hengityksensä kulkemaan. Hän tiesi jättäneensä Nicholaksen suureen vaaraan, mutta hän ei yksinkertaisesti voinut päästää Lucindaa tänne. Lucinda täytyi saada turvaan! Pelko hänen sisarensa puolesta sai hänen kätensä vapisemaan.
Hän oli jo pitkään saanut kirjeitä sisareltaan, he olivat salassa kirjoittaneet toisilleen, vaihtaneet kuulumisia, mutta koskaan, koskaan ei Silvio ollut kertonut totuutta kurjasta elämästään Marcon ja Danten kauhujen armoilla. Lucinda ei ymmärtänyt, hän ei ymmärtänyt kuinka suuressa vaarassa hän oli. Lucinda oli kaiketi kuullut Satavuotisesta juhlasta ja arvannut Silvion tulevan paikan päälle. Ehkä hän oli halunnut niin palavasti tavata hänet pitkästä aikaan, Silvio ei tiennyt. Mutta siskon varomattomuus oli hengenvaarallista.
Silvio oli useaan otteeseen varoittanut Lucindaa kantaisästään ja Dantesta. Valitettavasti Silvio tiesi, kuinka Lucinda tahtoi aina uskoa hyvään, kuinka hän näki hyvyyttä kaikkialla, jopa siellä, missä sitä ei enää ollut. Silvio oli myös varma siitä, ettei Lucinda vain ollut joutunut kosketuksiin todellisen, paatuneen ja sairaalloisen pahuuden kanssa. Ja nyt tuo hupsu nainen oli aivan liian lähellä sellaista! Silvio ei sallisi sitä, ei ikimaailmassa. Lucinda oli ainut hyvä Nicholaksen lisäksi, mitä hänellä oli elämässään.
Silvio ei ollut koskaan puhunut synkälle lapselleen siskostaan. Mitä harvempi tiesi Lucindasta, sitä parempi, hän ajatteli. Hän itse oli polttanut kaikki kirjeet, jotka hän oli sisareltaan saanut. Hän oli pelännyt liikaa sitä, että Dante saisi tietää, että Silvio tiesi sisarensa olinpaikan.
Silvio oli ollut järkyttynyt saadessaan kutsun Satavuotiseen juhlaan. Hän tiesi, että oli ehkä tekeillä jotain, mutta mitä, siitä hän ei ollut varma.
Talo oli täynnä vampyyreita, jotkut tuttuja, useat täysin tuntemattomia, sekä hyviä että pahoja oli läsnä. Ainakin yhdestä asiasta Silvio oli varma. Dante tuskin oli tehnyt täyskäännöstä elämässään ja alkanut hyväntekijäksi. Itse asiassa Silvio oli yllättynyt, että niin moni oli saapunut paikalle. No, olkoonkin että usea heistä kykeni hyvin suojelemaan itseään, hän silti ihmetteli. Usea oli saapunut viisaasti tiiviissä joukossa, turvatakseen itsensä.
Silvio ei uskonut että monikaan tiesi kaiken, mihin Dante kykeni. Marco oli pienempi paha, mutta niin sadistisen mestarinsa lumoama, että tekisi mitä vain että pitäisi Danten tyytyväisenä.
Silvio kiiruhti läpi talon, varoen menemästä liian lähelle vampyyreita, joitten tiesi olevan lämpimissä väleissä Danten kanssa, mikäli niin edes saattoi sanoa. Hän etsi kiivaasti sisartaan väkijoukosta, koska Lucinda oli talossa, hän oli siitä varma.
Äkkiä tuntui siltä, kuin koko hänen maailmansa olisi pimennyt. Hän kuuli pehmeää naurua ja kääntyi kannoillaan kohti kellareihin johtavaa portaikkoa. Hänen koko vartalonsa vavahti huomattavasti ja hän perääntyi muutaman askeleen.
Marco katseli häntä, nojaten rennosti seinään noustuaan viimeiset askeleet ylös. Vampyyrin aura oli hirvittävä. Oli kuin Marcon ympärillä olisi ollut suuri mustelmainen pilvi, jonka reunoilla välkkyi pahaenteisesti. Näky katosi, ja Marco seisoi katsoen häneen mustilla, punaisen karvailla silmillään. Silmistä ei kuvastunut muuta kuin sulaa hulluutta, ja Silvio tunsi halua kääntää katseensa. Se oli pahempaa kuin hän oli muistanut.
”No, poikani. Miksi olet niin hädissäsi? Näytät varsin järkyttyneeltä.” Marco sanoi pilkallisella äänellä, puoleksi nauraen, naamioiden vihansa.
”Minä…” Silvio änkytti, menettäen kykynsä näytellä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Hän oli liikaa tuudittautunut siihen, että hän kykenisi esittämään, kyky, jonka hän oli kovassa elämänsä koulussa joutunut oppimaan suurta maksua vastaan. Pelko hänen siskonsa puolesta oli kuitenkin liikaa, hän ei voinut vetää ylleen naamiota, joka olisi peittänyt sen. Sitä paitsi Marco oli yllättänyt hänet.
”Sinuna en suunnittelisi mitään ..harkitsematonta. Sinun pitäisi muistaa paikkasi, Silvio.” Marcon silmät välähtivät, ja Silvio tiesi olevansa alakynnessä. Hän tuskin pystyi liikkua. Marco liukui hänen eteensä, koskettaen kylmällä, valkealla kädellään häntä, sivellen hänen leukansa kaarta. Äkisti Marco tarttui raudanlujasti hänen leukaansa, puristaen kokoajan kovempaa. Silvio yritti olla pyristelemättä, tietäen sen olevan turhaa. Kipu oli viedä häneltä tajun ja hänen silmissään tanssivat liekit Marcon mustien silmien pohjalla.
”Sinä.. olet.. valehdellut meille..” Marco murisi ja puristi lujempaa. Silvio tunsi kuinka luu miehen sormien otteessa alkoi rutista ja hänen kurkustaan pakeni tukahtunut huuto. Hän yritti työntää mestariaan kauemmas, mutta Marco oli kuin tiiliseinä. Sitten ote irtosi ja Silvio rojahti polvilleen. Hän piteli murtunutta leukaansa käsissään ja kipu nosti veriset kyyneleet hänen silmiinsä.
”Minä luulin, että olisit jo oppinut, Silvio. Oppinut, että vastarinta on turhaa. Oppinut kunnioittamaan vahvempiasi.” Marco puhui raivosta värisevällä äänellä, kuin hän olisi taistellut vastaan halua repiä hänet palasiksi. Marco tyytyi vain potkaisemaan Silviota vatsaan ja mies kellahti kyljelleen, kivun ja pelon lamauttamana.
”Minusta sinun toimissasi ei ole mitään kunnioitettavaa, Arunca.” Kylmä ääni sanoi jossain Silvion yläpuolella. Marco kääntyi takaisin Silvioon päin, huomaten tuijottavansa Maralanan kylmiksi ja vihaisiksi käyneisiin silmiin. Nyt Marco puolestaan otti askeleen taaksepäin, selvästi yllättyneenä.
”Sinä olet pelkkä Danten sylikoira, liian pelkuri purraksesi kättä, joka sinua lyö. Joten lyöt heikompiasi, eikä siinä ole mitään kunnioitettavaa.” Maralana nosti Silvion pystyyn, joka piteli yhä leukaansa, hämmästys silmissään.
”Sinä!” Oli ainut mitä Marco kykeni sanomaan. Hänen silmänsä leimusivat raivosta, mutta myös pelosta. Hän tiesi, ettei kykenisi Maralanaan, tuo olento oli hänelle liian voimakas. Mutta Maralanan ei kuulunut olla täällä ja silti tuo mies seisoi hänen edessään. Marco ei tiennyt kuinka Maralana oli saanut selville, mutta hän ymmärsi, että tämä oli paljon älykkäämpi, kuin minä Dante ja hän olivat miestä pitäneet. Tämä aliarviointi tulisi olemaan katkera ja kohtalokas.
Kaiken tämän Maralana luki helposti Marcon leimuavista silmistä.
”Mene, kipitä toki herrasi helmoihin, sillä et muuta osaa, surkimus. Minä osaan arvata, mitä Dante on suunnitellut, mitä hän haluaa. Eikä hän tule sitä saamaan. Voit myös heittää hyvästit Silviolle, sillä en usko että tulet enää näkemään häntä luikertelemassa sinun tahtosi mukaan.” Maralanan katse oli niin ankara, että Marco käänsi siitä katseensa. Hän teki vielä viimeisen yrityksensä lyödä Maralanaa vasten kasvoja ja kuiskasi, ”Tämä tarkoittaa sotaa, Chain, sinä tiedät sen.” Marco virnisti pahantahtoisesti.
”Se on ollut keittymässä jo kauan, Arunca. Sittenpä niin, minä olen valmis.”
Marcon hymy hyytyi ja hän katosi heidän edestään, kadoten varjoista turvalliseen paikkaan, todennäköisesti Danten luokse tämän pyhättöön.
”Tule, meidän on parasta etsiä sisaresi. Nicholas on turvassa, älä huoli hänestä.” Maralana tarttui Silvion käsivarteen ja lähti vetämään häntä kohti portaikkoa. ”Kestääkö leukasi?” Maralana katseli Silviota, joka oli selvästi tuskissaan. Leuka parantuisi, mutta se kestäisi muutaman yön.
”Hän on tehnyt paljon pahempaakin.” Silvio mutisi huuliensa välistä ja hänen silmissään oli raivoisa, pimeän menneisyyden valtaama katse. Maralana ei kuitenkaan huolehtinut. Hän tiesi että Silvio oli valmis jättämään Marcon ja Danten taakseen.

Osa V - Kutsu

Olin taas vakoilemassa häntä, kun näin hänen saavan kirjeen. Katselin häntä hänen huoneensa oven raosta, tehden itsestäni mahdollisimman näkymättömän ja hiljaisen. Häivytin itseni hänen vaistoistaan, sekin eräs kyky, jota olin koulinut. Silvio istui työpöytänsä ääressä, ja avasi kirjeen vapisevin käsin. Näky huolestutti minua, sillä Silvio oli silminnähden hyvin järkyttynyt kirjeen sisällöstä. Hän piti suutaan kädellään ja oli tavallistakin kalpeampi. Näin, kuinka hän otti lasin viiniä ja kumosi sen yhdellä kulauksella. Toinen lasillinen liittyi pian seuraan hänen sisuksiinsa. Vetäydyin ovelta huoneisiini niin nopeasti kuin kykenin, hämmentyneenä. Silvio ei ollut heti lukemisen jälkeen ottanut kynttilää polttaakseen kirjeen.
Pian kuulin, kuinka hän koputti ovelleni. ”Nicholas?”
Sanoin olevani sisällä ja hän astui sisään kirje kädessään. Olin hyvin yllättynyt, koskiko kirje minua, koska hän toi sen näin mukanaan? Kaikki näkemäni järkytys oli huuhdottu pois Silvion kasvoilta ja asennosta, mutta näin hänen vetävän huolellisesti koottua näytöstä. Minä näin sen lävitse, niin kuin aina ennenkin. En kuitenkaan sanonut mitään siitä, vaan katselin häntä kysyvästi, piilottaen oman todellisen mielialani.
”Meidät on kutsuttu Satavuotiseen juhlaan.. Danten kartanolle Venetsiaan.” Silvion ääni kuulosti normaalilta, hiukan yllättyneeltä, mutta hänen silmänsä silti leimahtivat hänen mainitessa tämän Danten.
”Mikä se on?” Kysyin kiinnostuneena. Sen täytyi olla jotain erityistä, koska Silvio oli niin järkyttynyt.
”Se on.. eräänlainen kokous. Joka sadas vuosi nimekkäät vampyyrit kokoontuvat jonkun ..voimallisen yksilön luona, tavallaan juhlistaakseen rauhaa eri heimojen ja järjestöjen välillä. Se on ollut käytäntö jo kahden tuhannen vuoden ajan.”
”Rauhaa?” Se kuulosti hullulta. Tiesin, että vampyyrit tulivat toimeen keskenään, mutta ilmaisu rauha kuulosti ristiriitaiselta, varsinkin kun olin tutustunut nuoriin nousukkaisiin, joita Roomassa tuntui riittävän.
”Ennen oli verisiä sotia. Pedot ja Haltiat olivat silloin sodassa keskenään ja vetivät kaikki pienemmätkin heimot siihen mukaan tavalla tai toisella.. Sitten saavutettiin jonkinlainen yhteisymmärrys. En ollut siellä, en ole niin vanha, joten en tiedä tarkalleen mitä tapahtui.. Olen kuitenkin joskus kuullut tarinoita. Mutta sinähän tiedät kuinka luotettavia sellaiset ovat.” Silvio vaikutti yhä hermostuneemmalta.
”Vaikutat hiukan.. yllättyneeltä tästä kutsusta.” Sanoin suoraan.
Silvio katseli paperia käsissään ja nyökkäsi.
”Minä olenkin. Minun isäni.. ” Hetken Silvion silmät säkenöivät tavalla, joka kertoi tukahdutetusta vihasta ja pelosta ja katselin häntä tiiviisti, ”minun isäni ja hänen isänsä kuuluvat järjestöön, joka järjestää nähtävästi Satavuotisen juhlan. Dante LeDomonesinka, itse asiassa, on isäni kantaisä.”
”Et pidä heistä?”
”En.”
Silvion vastaus oli vilpitön, mutta vaistosin asian olevan monimutkaisempi. Olin myös itse yllättynyt. Silvio ei ollut koskaan puhunut mitään omasta tekijästään, tai omista lähtökohdistaan. Tavallaan kai olin ajatellut Silvion olevan vain Silvio, ilman menneisyyttä, niin vaitonainen hän oli siitä ollut. Näin myös oman vihani ja katkeruuteni eri valossa tämän paljastuksen edessä. Huomasin miettiväni, pitikö kukaan omasta tekijästään?
”Miksi sitten..”
Silvion nyt smaragdin vihreinä hohkaavat silmät ampaisivat ylös paperista suoraan omiini, lukiten ne paikoilleen, antaen muistutuksen siitä, kumpi oli vanhempi. Hänen katseensa oli yhtä käskevä, kuin sinä iltana, kun hän paljasti todellisen luonteensa. Olin lumoutunut ja tuijotin peloissani häntä. Hänen ilmeensä oli synkkä ja sisäänpäin kääntynyt.
”Sinä tulet mukaani, koska minun täytyy ottaa sinut sinne. Mutta pysy kaukana Dantesta, sekä Marcosta. Pysy heistä kaukana! Ymmärrätkö?!” Hänen äänensä jylisi ylitseni kuin ukkosmyrsky ja huomasin nyökkääväni vapisten. Se oli voimannäyte Silviolta, jota en ollut koskaan nähnyt. Todellinen muistutus siitä, että hän oli tehnyt minut, tappanut minut, ja tuonut minut rajan yli.
Hän kääntyi kannoillaan ja poistui, paiskaten oveni kiinni niin, että oveen tuli halkeama iskun voimasta.
Jäin istumaan nojatuoliini pelonsekaisessa olotilassa, enkä aivan ymmärtänyt, miksi Silvio oli niin vihainen.


Matkasimme Venetsiaan pian sen jälkeen ja koko matkan Silvio piti järkähtämättömästi yllään sitä samaa rauhallisuuden ja etäisyyden kaapua. Oli kuin hän olisi ollut kiveä. Mutta näin hänen pelkäävän.. en ole varma, mitä hän pelkäsi, mutta vaistosin sen olevan osa hänen vihaansa Marcoa ja Dantea kohtaan. Minä itse en kyennyt peittelemään jännittyneisyyttäni. Silvio taas teeskenteli, ettei edes huomannut sitä. Ehkä hänen energiansa meni suurimmaksi osaksi hänen oman fasadinsa ylläpitämiseen, sillä huomasin hänen kasvavan väsymyksensä.
Oli alkuyö kun saavuimme lopulta Venetsiaan ja suuntasimme Danten suurelle talolle Venetsian rikkaimmalla asuinalueella. Yö oli äänekäs ja myös ihmisiä oli liikenteessä, mutta vaistosin kaltaisemme heidän joukossaan kuin kirkkaasti liekehtivät varjokuvat. Pelkoni kasvoi, mitä lähemmäs saavuimme. Silvion silmissä oli kaukainen katse, joka kertoi hänen omista kamppailuistaan. Hänen otsansa kiilsi hiestä, eikä hän puhunut mitään. Näin, kuinka muut vampyyrit tarkkailivat meitä ja yritin pitää matalaa profiilia. He eivät tulleet puhumaan meille, vaikka usea kulki aivan vierestämme, hiljaisina ja uteliaina.
Heidän voimansa oli musertava. Tuntui kuin tulisen kuuma tuuli olisi puhaltanut suoraan lävitseni aina kun he kulkivat vierestämme. Jokainen heistä oli erilainen myös tuon selvästi aistittavan voiman suhteen. Toisista vaistosin hulluutta ja vihaa, ja he kiersivät meidät kaukaa, josta olin kiitollinen. Toiset heistä olivat pelkästään uteliaita ja toiset seesteisiä, kuin jollakin tapaa pyhiä olentoja.
Aivan ennen Danten taloa Silvio pysähtyi niille sijoilleen ja melkein törmäsin häneen.
”Silvio?” Kysyin varovaisesti, mutta hän hyssytti minut kädellään huitaisten. Hänen silmänsä olivat levinneet ja hänen kasvonsa viestivät äärimmäisestä hädästä. Näin että hänen huulensa vapisivat hetken, kunnes hän sulki puoliavoimen suunsa tiukaksi viivaksi. Hän kuulosteli yötä. Tunsin hänen energiansa, hänen ajatustensa levittäytyvän kuin suuren, haparoivan verkon ympärillemme ja sen työntyvän kauas, jokaiseen suuntaan. Oli kuin hän olisi luodannut lähiympäristöämme. Olin ällistynyt ja vilkuilin peloissani ympärilleni, koska en tiennyt mitä oli tapahtumassa.
Muutama lähellämme liikkuva vampyyri näytti myös huomaavan Silvion suorittaman luotauksen, ja he loivat häneen äkäisiä katseita, kuin hänen etsintänsä olisi häirinnyt heitä. He kuitenkin jatkoivat matkaansa, jäämättä sen kummemmin tuijottamaan. Koska olin Silvion lapsi, olin kuin tarkkailija hänen luotauksessaan ja koin häkellyttävän selvästi hänen löytämänsä vampyyrit lähimaastossa. Meidän takanamme oli joukko Petoja, jotka eivät olleet mielissään Silvion luotauksesta, mutta nähdessään hänet he jättivät hänet rauhaan ja kulkivat sanatta ohitsemme. Tunne jonkinlaisesta suojeluksesta tai sopimuksesta heidän ja Silvion välillä oli vahva. Ehkä se, että Silvio oli Marcon lapsi, suojeli häntä heiltä. Lopulta näin, että Silvio löysi etsimänsä. Hän henkäisi terävästi, melkein parahti ja lopetti luotauksensa.
”Lucinda!” Hän vaikersi.
En tiennyt kuka Lucinda oli, Silvio ei ollut koskaan puhunut hänestä, mutta näin että tämä nainen oli hänelle tärkeä. Se, että Silvio oli selvästi hädissään siitä, että nainen oli täällä, oli minusta outoa.
Silvio kääntyi minuun päin ja näin mittaamattoman surun hänen vihreissä silmissään. Se oli niin voimakas tunne, että melkein muserruin sen alle.
Hän katseli minua kauhunsekaisin tuntein ja tuijotin häntä peloissani.
”Nicholas, minun täytyy jättää sinut yksin tuonne, kun saavumme perille. Hetkeksi vain, ” hän näki pelon leimahtavan silmissäni, ”ole varovainen. En tiedä mitä on meneillään, mutta minun täytyy löytää Lucinda. Älä puhu kenellekään siitä, että menin etsimään häntä. Lucindan ei pitäisi olla täällä Pysy kaukana Marcosta ja Dantesta, olen varma siitä, että tiedät, keitä he ovat. Tiedät, kun näet. ”
Silvio otti minua kädestä ja lähdimme kiireesti kohti Danten taloa, joka jo siinsi edessä.
Talo oli suuri ja erittäin kalliin näköinen, nousten korkealle yöhön, jokainen ikkuna kylpi kirkkaassa valossa sisältä. Korkeilla pariovilla seisoi kaksi ihmispalvelijaa, jotka vastaanottivat vieraat. He olivat pelottavan rauhallisia, vaikka talo kuhisi olentoja, jotka olisivat todennäköisesti voineet hetkenä minä hyvänsä repiä heidän kurkkunsa auki.
Astuimme sisään ja Silvio hylkäsi minut suureen avoimeen aulaan. Tuntui kuin olisin astunut ampiaispesään. Näitten hirvittävän voimakkaitten yksilöiden energia, heidän säteilevä ja raaka voimansa tuntui kohoavan äänekkääksi meteliksi korvissani. Taistelin vastaan halua nostaa kädet korvilleni. Pian meteli kuitenkin laantui pehmeämmäksi hyminäksi, ja lopulta tavalliseksi, puhuttujen äänten sorinaksi. Ymmärsin nopeasti, että minut oli luodattu. Usea vielä tuijotti minua tovin, heidän silmänsä hohtaen valkoisissa kasvoissa näin valoisassakin ympäristössä. Vetäydyin nopeasti aulasta pienempään salonkiin, paetakseni uteliaita katseita.
Olin varma, että he jättivät minut rauhaan sen takia, että he tiesivät kenen suojeluksessa olin. He myös olivat kaikki tehneet itsestään huomaamattomampia ja uskoin tietäväni syyn. Heistä irtoava säteily olisi tukahduttanut tilan nopeasti, ja kaikilla olisi ollut suunnattoman epämiellyttävä olo, sillä vampyyrit vaistosivat toisensa erittäin vahvasti, ainakin yleensä. He pyrkivät antamaan tilaa toisillensa, jotta he olisivat voineet olla samassa paikassa. Se taas puhui puolestaan suunnattomasti kohteliaisuudesta. En ollut varma, oliko se yleistä, sillä se soti paljon sitä vastaan, miten Rooman nuoret Pedot käyttäytyivät keskenään. Sillä myös ne Pedot, jotka olivat täällä, eivät pyrkineet jatkuvasti hukuttamaan toisiaan hehkullaan. Syynä saattoi olla se, että he olivat vanhoja yksilöitä kaikki, tai siitä syystä, että juhlassa oli kyse rauhan ajasta.
Olin silti häkeltynyt ja riemastunut siitä, että näin ensimmäistä kertaa muitakin Haltioita. He olivat juuri sellaisia kuin olin kuvitellut.. Seesteisiä ja hämmästyttävän selkeitä, verraten Petoihin. He liikkuivat talossa kuin hohtavat, valkeat henget. Heidän kävelynsä oli melkein lipumista, he tuskin koskivat lattiaa allaan. Unohdin kaikesta typertyneenä täysin sen, että Silvio oli lähtenyt ja kuinka hän oli ollut niin hätääntynyt tämän Lucindan takia. Se kaikki huuhtoutui pois minusta. Olin vain, ja imin vampyyreista irtoavaa huumaavaa tunnetta kuin olisin hengittänyt sitä.
Viimein uskalsin liikkua ja vaelsin talossa ihmetyksestä pökerryksissä. Sain useita huvittuneita silmäyksiä osakseni, sillä ilmeeni täytyi olla vähintäänkin naurettava, lähestulkoon vajaamielinen. Liikkuessani heidän lomassaan ymmärsin heidän suojaavan paljon ajatuksistaan. Olin aina ollut hyvä lukemaan ajatuksia, mutta näitten ikivanhojen olentojen ajatukset olivat erittäin surrealistisia, ainakin se pieni osa, jonka saatoin nähdä. Kesken hämmästelyni tunsin jonkun koskettavan olkaani ja säpsähdin.