Osa VII - Seuraamuksia

Vaelsin takaisin taloon kun olin saanut itseni kokoon jotenkuten. Tunnelma oli kuitenkin muuttunut Maralanan vauhdikkaan lähdön jälkeen, enkä ollut ainut joka oli tuntenut sen. Jokainen vampyyri oli nyt aloillaan, ja pälyilivät toisiaan epäilevinä, epävarmoina mitä ajatella. Moni oli lähtenyt, talossa oli paljon vähemmän väkeä. Tunsin heidän pelkonsa matalataajuisena huminana läpi koko talon perustuksien ja aloin itsekin melkein vapista.
Monet väittelivät kovaäänisesti, mutten uskaltanut jäädä kuuntelemaan mistä. Tahdoin ulos koko paikasta, sillä ilmassa oli onnettomuuden tuntu. Näin väkijoukossa tummahiuksisen miehen, jonka etsiskelevä katse oli peittelemätön. Hän kohdisti vihreät silmänsä minuun ja nyökkäsi minulle. Nyökkäsin takaisin hiukan epävarmana, mutta hän kuiskasi minulle kaukaa, käyttäen haesperindaa, nimensä, Mathais. Maralanan lähettämä mies siis. Menin hänen luokseen ja vaistosin hänenkin pitävän visusti voimansa vakan alla. Hän ei halunnut herättää huomiota.
Kättelin häntä, ja hänen kätensä oli pelottavan kuuma. Yleensä vampyyrit olivat viileitä, mutta tuo kuumuus kertoi hänen sisällään tapahtuvasta työstä, äärettömästä kontrollista, jolla hän piteli itseään.
Kukaan ei tuntunutkaan huomaavan häntä, eikä mies oikeastaan edes ollut mitenkään erikoisen näköinen. En ollut varma, halusiko Mathais kaikkien ajattelevan niin, mutta epäilin sitä jälkeenpäin suuresti.
Hän johdatteli minut vaitonaisena kohti talon ulko-ovea, mutta kuulin hiljaisena aulan toisella puolella aukeavassa huoneessa käytyä keskustelua ja jähmetyin niille sijoilleni.
”Näin Silvion saapuvan nuoren suojattinsa kanssa. Varsin tuore.. kaunis yksilö.”
”Pojan nimi on Nicholas. [Ilkeää naurua] Luulin usein, että Silvio ei osannut pitää hauskaa ihmisten kustannuksella, mutta tämä on kyllä kaiken huippu.”
”Mitä ihmettä tarkoitat” Huvittunut ääni naurahti, kylmästi.
”No, Silvio tappoi pojan veljen hänen ollessaan vain 14-vuotias. Ehkä Nicholaksen veli oli niin ihastuttava, että Silvio ei voinut pysyä erossa hänen nuoremmasta versiostaan.. Aika huvittavaa mielestäni. Nicholas ei varmastikaan ilahtuisi jos saisi tietää isänsä sairaista haluista. [Lisää naurua, johon yhtyi joku toinen]En olisi uskonut moista Silviosta, mutta ilmeisesti jokainen on kykenevä yllättämään.”
”Todellakin.”
Keskustelu siirtyi muihin aiheisiin, kuten muitten lajitoveriensa elämien syynäämiseen.
Tajusin etäisesti, että minua nyhdettiin rajusti olkavarresta kohti ovea, mutta olin jähmettynyt kuin patsas. Lopulta minua nyhtävän voima kävi suuremmaksi, enkä voinut muuta kuin seurata. Tunsin kuolleeni, todella kuolleeni silloin. Verenpunainen harso putosi silmieni ylle enkä voinut hengittää. Bradoc.. En ollut muistellut paljon veljeäni, joka lapsuudessani oli kadonnut ja todettu kuolleeksi, koska häntä ei koskaan löydetty. Nyt ymmärsin. Silvio oli tappanut hänet. Mutta miksi? Mies huoneessa oli puhunut sairaalloisista haluista ja kylmä ymmärryksen aalto kävi vartaloni läpi.
Näin elämäni täysin eri valossa, kaiken kuin hyvin suunnitellun kammottavan traagisen näytelmän, jossa hirviö tulee, näkee nuoren pojan ja ihastuu. Tämän täytyy saada hänet, joten hirviö vie pojan. Mutta se ei riitä, Hirviö ei saakaan kyllikseen pojasta, vaan ajattelee lakkaamatta häntä ja päättää lopulta tehdä itsensä kaltaisen pojan veljestä. Veljestä, joka oli herkkänä haavoittunut vanhemman veljensä katoamisesta, jonka elämä oli muuttunut synkäksi ja tyhjäksi siitä päivästä. Nyt hän oli mies, mutta epätoivoinen ja haluton elämään. Tyhjä. Valmis Hirviölle, jonka ei tarvitsisi muuta kuin tulla, ja riistää häneltä ja hänen perheeltään henki. Mikä julma leikki! Mikä hirvittävä näytös! Ja se kaikki avautui silmieni edessä kauhistuttavana ja sielua kylmäävänä. Silvion kaksinaamaisuus paljastui mielessäni ja minua hirvitti. Oliko hän halunnut minusta rakastajansa? Hän oli ollut kiihottunut, kun hän puri minua, muistin sen yhä, ja häpesin yhä. Nyt häpeäni oli kaksinkertainen. Tunsin veren kihahtavan kasvoilleni ja korvissani suhisi voimakkaasti. Kuulin kaukaa että nimeäni kutsuttiin, se oli kai Mathais, joka huomasi, että minulla oli jotain vialla.
Tuijotin vain eteeni mitään muuta kuin verenpunaisen kauhean menneisyyden kuvajaisen nähden. Olen melko varma, että huusin. Minua ravisteltiin, mutta sisälläni varisi kaikki ajatukseni suurena myllerryksenä. Mietin, miksei Silvio ollut tehnyt minusta rakastajaansa. Ehkä jokin esti häntä. Ehkä hän ei pitänytkään minua veljeni veroisena. Valtava kylmä puistatus ravisti minua taas. Ehkä olin hänelle, kuin jokin eksoottinen lemmikki, tai jatkuva muistutus jostain, minkä hän oli menettänyt.
Taituin kaksin kerroin ja oksensin, tajusin meidän olevan jo talon ulkopuolella ja aloin taas kuulla normaalisti.
”Nicholas? Nicholas?? Mikä sinun on?” Mathais tarttui minuun ja tuijotti minua silmiin.
”Päästä minut.” Murahdin. En tahtonut hänen koskevan minua. Hän oli vampyyri, ja luoja tietää että aloin ymmärtää kuinka sairaisiin asioihin me todella pystyimme. Minua inhotti. Minusta tuntui, etten voinut luottaa hänen tippaakaan. Kauhea totuus oli minulle selvä. En voisi jäädä Silvion luokse, en sen jälkeen, mitä olin saanut tietää hänestä. En edes halunnut nähdä vilaustakaan hänestä.
Mathais päästi minusta irti ja astui kauemmas. Hän kuuli että tarkoitin mitä sanoin. Hän vaistosi, etten luottanut häneen. En tiennyt, oliko hän kuullut saman keskustelun, mutta epäilin sitä.
Vakuutin hänelle olevani kunnossa, ja että aion palata takaisin Roomaan. Mathais näytti epäilevältä, mutta päästi minut lopulta, kadoten yöhön niin sulavasti, että jäin hetkeksi ihmettelemään. Nopeasti tokenin, vannoin itselleni, etten palaisi Roomaan ja lähdin vaeltamaan yöhön, musertavan pelon vallassa. En tiennyt mihin menisin tai mitä tekisin. Tiesin vain, mitä en aikonut tehdä.


Lucinda hengitti vaivalloisesti. Hänen silmänsä olivat sidotut ja hän ei nähnyt kuin valotonta pimeyttä. Hänen suuhunsa tungettu suukapula vaikeutti hänen hengittämistään ja hän taisteli vastaan pakokauhua, joka yritti saada hänet valtaansa ja se olisi vain vaikeuttanut hänen tilaansa. Lucinda ei aikonut pyörtyä täällä ja jäädä jonkun armoille. Hänet oli sullottu pian kiinniottamisen jälkeen tähän paikkaan. Lucinda ei tiennyt missä oli. Hänen päänsä yli oli vedetty pussi kun hänet oli yllätetty ja hänet oli kuljetettu tänne. Paikka haisi ummehtuneelle ja kostealle. Hänen kätensä ja jalkansa oli sidottu niin vahvasti, että tunto oli kadonnut jo kauan sitten raajoista, ja tylsä jomotus vaihtunut pelottavaan tunteeseen ettei hänellä enää ollut raajoja. Hän seisoi, koska tila oli niin pieni, ettei siellä muuta voinut tehdä.
Lucinda pelkäsi, mutta yritti hillitä pelkonsa. Hän uskoi nyt ja katui, ettei ollut kuunnellut Silviota. Hänen olisi pitänyt uskoa, olisi pitänyt olla varovainen.
Hän oli saanut kutsun itse Dantelta. Se oli ollut outoa, sillä Lucinda ei tiennyt että mies tiesi hänestä. Ainakin Silvio oli sanonut, ettei Dante tiennyt Lucindan olemassaolosta, siitä, että myös Lucinda oli vampyyri. Ja Silvio oli myös tahtonut pitää sen niin. Lucinda ymmärsi nyt, miksi.
Hän ei ollut tavallinen vampyyri. Hän kulki päivisin ja hänen voimansa oli hänen kykynsä parantaa. Ja siksi Lucinda pyrki pitämään matalaa profiilia, sillä hän kyllä tiesi että maailmassa oli monia pahuuden jäytämiä olentoja, jotka eivät sietäneet hänen kaltaisiaan. Mutta eikö jokaisessa ollut hyvää? Niin hän ajatteli. Mutta tässä ei ollut kyllä mitään hyvää.
Lucinda yritti taistella kyyneliä vastaan, mutta hänen silmänsä eivät totelleet, ja pian niitten yli sidottu kangas kostui.
Se inhottava otus, Marco, oli napannut hänet. Ennen kuin hän edes ehti Danten talolle. Lucinda ei tiennyt miten Marco oli löytänyt hänet niin helposti, mutta vampyyrit olivat toki kekseliäitä, heidän vaistonsa olivat ensiluokkaiset. Tuskin Marco erosi suuresti tästä. Kylmät väreet kulkivat pitkin hänen selkäänsä, kun hän muisti Marcon kylmän ja kovan kosketuksen ihollaan.
”Nauttisin sinusta mielelläni, ennen kuin Mestarini ottaa sinut.. mutta silloin saattaisin vihastuttaa hänet.. Hän halusi sinut koskemattomana, kauniin, puhtaan, viattoman Lucindan.”
Hän yökkäsi hiukan. Marcon sanat olivat tihkuneet myrkkyä ja pahuutta, eikä hän kyennyt estämään pelkoaan. Hän pelkäsi kuollakseen. Hän ei tahtonut Danten tulevan minnekään lähellekään häntä ja ajatus miehestä kuvotti häntä jo valmiiksi.
Lucinda saattoi kuvitella miehen jo tuijottavan häntä, tuijottavan häntä, eikä hän tietäisi mitään. Ehkä tuo kauhea olento nautti hänen rimpuilustaan, hänen kyynelistään, hänen pakokauhustaan. Lucinda alkoi vapista ja köydet hankasivat kivuliaasti hänen kehonsa ympärillä.
Pian Lucinda kuitenkin pysähtyi, ja yritti olla hiljaa. Jostain kuului vaimeaa kuminaa, kuin kaukaista koputusta.
”Lucinda, Lucinda!” Hätäinen miehen ääni huusi jossain. Se kuulosti monen puukerroksen tukahduttamalta. Hän myös vaistosi jonkun olevan lähellään. Jonkun tutun. Kesti hetken että Lucinda tajusi kenet hän vaistosi. Silvio! Hänen veljensä oli lähellä.
Hän alkoi rimpuilla nyt hurjasti, pakottaen jäsenensä heräämään, ja voi ne heräsivätkin, räjähtävään kipuun, kun veri alkoi hiukan tihkua takaisin suoniin. Lucinda kirkui tukahdutetusti suukapulan takana, joka oli vaikeaa, koska hän ei saanut happea tarpeeksi tuottaakseen kovin suurta ääntä. Mutta hän alkoi lähettää. Hän sinkosi ajatuksensa ympärilleen, haparoiden kivun ja pelon sekamelskassa, yrittäen saavuttaa Silvion, mutta se oli vaikeaa, niin kovin vaikeaa. Lopulta hän vaistosi jonkun muunkin, sen jonkun, joka oli huutanut. Hänen energiansa iski häntä kohti kuin tykki ja Lucinda vapisi sen voiman edessä. Se ei kuitenkaan tuntunut pahalta. Se ei ollut pahantahtoinen, vain hätäinen ja varomaton, pyrkimys paikantaa hänet ja perille se löysikin.
Hän kuuli kuinka kumina suureni, kuului repimisen ääntä ja puun hajoamisen rutisevaa meteliä joka lähestyi kokoajan. Pian hän tunsi lämpimän käden koskettavan olkaansa ja hän alkoi sätkiä lisää.
”Rauhallisesti, me otamme sinut pois sieltä.” Nyt ihmeellisen tyyni ääni sanoi aivan hänen vierellään.
Joku repi viimeisetkin puun palaset pois tieltä ja Lucinda rojahti vasten lämmintä vartaloa, joka kietoutui hänen ympärilleen ja veti hänet ahtaasta kolosta pois.
Hän kuuli itkua, ja hän tiesi sen olevan Silvio. Miehen ääni kuulosti oudolta, jotenkin tukahdutetulta myös. Ja vihdoin hänen siteensä katkaistiin ja joku riisui nopeasti hänen suukapulansa ja silmät peittävät siteet. Verinoro pakeni Lucindan rikkoutuneen huulen reunasta, kun suukapula vedettiin irti. Valo sattui silmiin eikä hän hetkeen saanut selvää mistään.
Hän alkoi itkeä repivästi vasten miestä, joka piteli häntä ja Silvio tyynnytteli häntä, hänen äänensä kuulostaen yhä oudolta, kuin puheen tuottaminen olisi ollut kivuliasta miehelle.
”Sinä olet nyt turvassa, ei mitään hätää.”
Lucinda aukaisi kyynelten tahrimat silmänsä. Hän katsoi suoraan Silvioon, joka piteli tummaksi mustunutta leukaansa, joka oli paisunut kohdasta, josta luu oli selvästi murtunut. Kipu näkyi hänen silmissään selvänä, kuten kiitollisuus. Lucinda syöksähti veljensä syliin, itkien yhä repivästi. Hän yritti kohottaa kättään, koskettaakseen murtunutta leukaa, mutta Silvio näki, kuinka hänen kätensä vapisivat ja kuinka mustelmaiset ne olivat. Hän työnsi hellästi mutta päättäväisesti käden pois.
”Ei siskoni, minä parannun kyllä. Sinä olet heikkona, en anna sinun parantaa. Sinä tarvitset lepoa nyt itse, et ole kuten me muut, minä parannun kyllä.” Hän vakuutteli Lucindaa, joka alistui pian. Silvio oli oikeassa.
Maralana katseli heitä ja oli varma, että oli tehnyt oikein auttaessaan Silviota. Hän pystyi näkemään Lucindan voiman, kuinka se hohkasi hänestä kuin sulatusuunista. Hän oli tuntenut sen pidellessään naista. Se oli kontrolloimatonta, suorastaan raakaa, mutta niin puhdasta. Hän tunsi sydämensä kovin kevyeksi jo katsellessaan naista ja ymmärsi hyvin, miksi Dante oli tahtonut raivata Lucindan tästä maailmasta. Dante ei sietänyt mitään sellaista. Ei mitään hyvää, eikä varsinkaan näin valtavaa sellaista.
Sota olisi väistämätön. Maralana uskoi nyt ymmärtävänsä, miksi Dante oli houkutellut vampyyrit esiin, kokoontumaan luokseen. Se, mitä Maralana nyt pohti, oli, että ymmärtäisivätkö muut vampyyrit jotka eivät kannattaneet Danten näkemyksiä pimeyden maailmasta, totuuden. Dante tuskin huijaisi kahdesti niitä, jotka olivat paenneet.
Maralana suri omaa virhettään. Hän oli pysynyt kauan toimettomana, pelkästään tarkkaillen LeDomonesinkan toimia. Hän katui suuresti tätä. Dante oli ollut hänen kilpailijansa, hänen vastustajansa jo pitkään, mutta hän oli yrittänyt kovasti pitää kantansa neutraalina, kuten hän oli usein ajatellut, että sen pitäisi olla niin. Katsellessaan Lucindaa, tajutessaan, että tämä maailma olisi voinut menettää hänet, koki Maralana perustavanlaatuisen ymmärryksen hetken. Hän ei voisi seistä sivussa.
”Meidän on paras lähteä. Vien teidät turvalliseen paikkaan.” Maralana sanoi ja he lähtivät, sisarukset kannatellen toisiaan, tarrautuen toisiinsa kuin lapset.
”Nicholas!” Silvio havahtui äkkiä, hätä äänessään.
”Mathais tuo hänet turvapaikkaan.” Maralana sanoi, tietämättä tuskallista totuutta.


Yö haipui hiljaa pois, auringon noustessa kuin vaivalloisesti, eikä se valaissut päivää, sillä tummat pilvet uivat koko taivaan kaaressa, antaen suojansa pimeyden lapsille, jotka pakenivat Venetsiasta nyt. Satavuotinen kokous oli päättynyt verenvuodatukseen, Danten ajautuessa hirvittävään raivoon huomattuaan kavalien suunnitelmiensa kaatuneen Maralanan sekaantumiseen. Hän aloitti sodan, hän aloittaisi sodan tuota olentoa vastaan, niin kuin sen olisi pitänyt olla, alusta asti. Danten vihan alle hukkuivat monet, niin hyvät kuin pahat, sillä Dante halusi veren vuotavan, eikä hän nähnyt vihassaan eroa siihen, kenen verta se oli.
Dante LeDomonesinka, pahuuden läpi syömä. Hän ei aikonut antaa kenenkään paeta, mutta moni silti pakeni, usea oli uskaltanut olla varovainen, mutta ne jotka olivat olleet varomattomia, no, he eivät enää vaeltaneet yössä. Dante sai omalla tavallaan mitä halusi, kuten aina. Hänet muistettaisiin, häntä kunnioitettaisiin ja pelättäisiin. Sen hän oli ansainnut, siitä hän oli pitänyt huolta.
Dante vannoi kostoa Maralanalle, sekä kaikille hänen järjestössään. Alkoi uusi, pimeä kausi vampyyrien ja heidän kaltaistensa, jotka yössä kulkivat, maailmaan kuuluville. Jos ennen eivät heimoveljet ja sisaret luottaneet toisiinsa, luottivat he nyt entistä vähemmän. Puhkesi taisteluita ja pieniä sotia. Useat vetäytyivät pois niitten tieltä, luovuttaen tantereen heille, jotka nauttivat sodasta. Moni näki sen tilaisuutena luoda itselleen kunnioitusta ja tunnustusta. Moni näki sen vain väistämättömänä ja hyväksyi asian, pysyen puolueettomana vallankumouksen raivotessa heidän ympärillään.
Ihmiset eivät tienneet näistä synkistä ajoista mitään. Kaikki tapahtui kulissien takana huolellisesti, kuten aina ennenkin. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun heimot olivat ajautuneet toisiaan vastaan. Eikä se olisi viimeinenkään kerta. Koska oli myös monia, jotka olivat odottaneet uutta taistelua jo vuosisatoja, sillä he tiesivät, ettei rauha koskaan pysynyt. Tuntui vain oikealta, että Dante aloitti sodan. Sillä hänen isänsä oli aloittanut edellisen, tiesivät vanhimmat olennot. Nuoret vampyyrit olivat niitä, jotka kärsivät sodasta eniten. He olivat kiihkeitä ja arvaamattomia, he tahtoivat kunniaa ja ylhäisen aseman, joten he taistelivat, hartaasti, niin kuin aina ennenkin. Vanhimmat pysyivät kaukana koko selkkauksesta. Vain Danten ja Maralanan kaltaiset, järjestäytyneet vanhat olennot ottivat osaa tähän. He olivat taistelun alku, sen sykkivä sydän. Taistelun lopettaisi vain kun sydän lakkaisi sykkimästä, sanoivat monet.
Se ei vain tuntunut mahdolliselta kaiken alussa.



Nicholas ei koskaan saapunut turvapaikkaan Mathaiksen mukana. Mathais kertoi jotain tapahtuneen, tosin hän ei tiennyt mitä ja että Nicholas oli luvannut hänelle palata Roomaan. Maralana lähetti miehensä Roomaan etsimään Nicholasta, mutta he eivät koskaan löytäneet häntä. Silvio oli raunio, hän suri poikaansa, eikä tiennyt mihin hän oli joutunut, mutta pelkäsi pahinta. Että Dante olisi jotenkin löytänyt Nicholaksen ja tappanut tämän.
Mathais sanoi saattaneensa Nicholaksen ulos, mutta ei tietenkään voinut luvata, että hän olisi päässyt karkuun, sillä hän oli lähtenyt etsimään heitä, huolissaan Maralanasta. Maralana etsi kyllä Nicholasta parhaansa mukaan, mutta hän ei löytänyt jälkeäkään nuoresta vampyyrista.
Hän vei Silvion ja Lucindan mukanaan turvaan ja joutui keskittymään omiensa turvaamiseen, sillä hän tiesi että sota oli nyt alkanut. Hän joutuisi turvaamaan omansa.
Silvio ja Lucinda liittyvät ilomielin hänen järjestöönsä, eivät vain turvatakseen elämänsä, vaan koska he tiesivät Maralanan ajavan sellaisia asioita, joitten takana he voisivat seisoa. Silvio ei katunut sitä, että valitsi Maralanan Marcon ja Danten sijasta. Hän oli halunnut irti heidän sadistista verkoistaan jo pitkään. Se, mitä kukaan ei odottanut, oli se tosi asia, ettei se ollut helppoa Silviolle kaikesta huolimatta.
Pikkuhiljaa Silvion hirvittävä menneisyys alkoi purkautua heidän silmiensä edessä, eikä se ollut kaunis näky. Se oli sulaa hulluutta ja tuskaa. Lucindan täytyi jättää Silvio ja lähteä turvaan muualle, sillä hän ei kestänyt katsoa veljensä kärsimystä, jota ei kyennyt parantaa. Myös Maralana joutui taistelemaan, että piti kärsivällisyytensä. Kaikki tuska, jota Silvio joutui kohtaamaan purkaessaan huolellisesti rakennettua rooliaan, vaikutti kaikkiin Silvion ympärillä oleviin.
Silvio ei kyennyt ottaa osaa Maralanan ja Danten aloittamaan sotaa, sillä hän kävi sisäistä sotaa omien painajaistensa kanssa, hukkuneena niihin ajoittain, ja saattoi kulua kuukausia, että hän oli millään tavalla järkevä tai johdonmukainen.
Mutta Maralana samalla ihaili Silviota, vaikka tämän tuska koetteli häntä suuresti. Täytyi vaatia suunnattomia voimanponnistuksia, että uskalsi hikoilla ulos satojen vuosien määrän kidutusta, alistusta ja mielettömyyttä.
Omalla tavallaan Silvion tila ei paljo poikennut siitä tilasta, johon Nicholas joutui paetessaan Venetsiasta.