Osa VI - Maralana

Hän katseli nuorta vampyyria nauraen silmillään. Nicholas Zairychka, hän tiesi kuka nuori mies oli, ja kenen lapsi hän oli. Nicholas katseli ympärilleen kuin pieni lapsi keskellä karnevaalia, miehen kauniit, vaaleanruskeat silmät olivat ihmetyksestä ymmyrkäiset, hänen noenmustat ripsensä kehystivät unelmoivia silmiä ihmeellisen tuuheina. Hänen suunsa oli hiukan auki, paljastaen valkoisen hammasrivistön, eikä hän ollut piilottanut kulmahampaitaan, jotka kimalsivat huulien välistä. Hän naurahti hiljaa itsekseen, vaikka hän tiesi, kuinka vaarallinen tilanne oli nuorelle Nicholakselle. Missä tahansa muussa paikassa Nicholas olisi ollut suuressa hengenvaarassa. Nytkin nuori ja innokas vampyyri yritti kaikkensa lukeakseen ympärillä liikkuvien olentojen ajatukset, joka oli kaiken kaikkiaan suuri loukkaus. Maralana ymmärsi, ettei Silvio ollut opettanut Nicholasta tavoille.
Hän astui lähemmäs, ihastellen silti samalla Nicholaksesta virtaavaa kahlimatonta voimaa, joka oli poikkeuksellinen siihen verrattuna, kuinka nuori yksilö tämä oli. Hän katseli nuorta miestä vielä hetken.
Nicholas oli kaunis, hän oli pitkä ja hänen tummanruskeat hiuksensa lainehtivat hänen kasvojensa ympärillä, saaden hänet näyttämään hiukan viattomalta. Hänen ällistynyt ilmeensä ei tietysti auttanut asiaa. Lopulta Maralana vaistosi ärtymyksen kanssatovereistaan ja tarttui kädellään hellästi Nicholaksen olasta, säikäyttäen miehen pahemman kerran.
Nicholas ähkäisi tukahtuneesti ja kääntyi salaman nopeasti Maralanaan päin. Tämän silmät levisivät ja Maralana näki pelon kuplivan tämän pähkinäisten silmien pohjalla. Nuoresta vampyyrista myös irtosi kahlitsematon purkaus kiukkua ja vihaa, joka yllätti miehen. Maralana kuitenkin osasi käsitellä muita ja pysyi itse rauhassa, hymyillen rauhoittavasti. Hän tiesi ulkomuotonsa pelästyttäneen nuoren ja tietämättömän miehen. Nicholas yritti epätoivoisesti luodata hänet, mutta Maralana oli ikivanha olento, hän ei ollut niin helposti luettavissa. Hän näki säikähdyksen nuoren miehen katseessa.
”Ole rauhassa, nuori Nicholas. Minä olen ystävä. Tule, mennään rauhallisempaan paikkaan.” Hän veti Nicholaksen hellällä otteella parvekkeelle, yöhön, pois tuijottavien silmäparien keskeltä.
Nicholas epäröi, mutta Maralanan pehmeän voimakas ote ei sallinut vastalauseita. Hiukan kyyristellen nuorukainen seurasi ja perääntyi parvekkeen kauimmaiseen nurkkaan kun Maralana sulki parioven, sulkien myös puheensorinan sen taakse.
”Mikä sinä olet!” Nicholas kuiskasi, hänen äänensä väristen. Maralana hymyili ja näki että mies nieleskeli, kuin hänen kurkkuaan olisi kuivannut.
”Minä olen Maralana Chain. Ja sinä olet Nicholas Zairychka, Silvio Brachian nuorikko.”
Nicholas katseli epäilevästi Maralanaa, mutta rentoutui hiukan. Maralana tiesi ärsyttäneensä vastauksella, koska hän ei varsinaisesti ollut vastannut miehen kysymykseen. Hän tiesi olevansa niin erilaisen näköinen ihmisistä, ettei häntä vahingossakaan luullut tavalliseksi mieheksi, mutta hän ei yleensä puhunut verenperinnöstään.
Maralana tarkkaili hiljaa Nicholasta, joka tuijotti häntä yhä ihmeissään.
”Sinä yritit lukea heidän ajatuksiaan. Ja minun. Se on suuri loukkaus tällaisessa kokouksessa, nuori Nicholas.” Maralana sanoi lopulta. ”Katsoin parhaaksi vetää sinut pois tuolta, ennen kuin joku olisi todella vihastunut röyhkeydestäsi.”
Nicholasin posket punehtuivat ja hänen silmänsä leimahtivat vaarallisesti. Hän vaikutti Maralanan silmissä niin kapinalliselta, mutta hän tiesi miksi tämä oikeasti oli vihainen.
”Silvio ei ole kertonut sinulle paljoa meidän maailmastamme, vai mitä?”
Nicholas nielaisi ja nyökkäsi vaitonaisesti. Hänen pelkonsa väreili yhä ilmassa käsin kosketeltavana ja Maralana hillitsi oman läsnäolonsa voimaa, jonka hän tiesi Nicholaksen kokevan melko musertavana. Reaktio oli välitön. Nicholas lakkasi kyyristelemästä ja suoristautui, hengittäen nyt vapaammin.
”Anteeksi tuosta.. En joskus muista, että läsnäoloni ei välttämättä tunnu mukavalta lajimme nuoremmista.” Maralana hymyili anteeksipyytävästi ja näki pienen hymyntapaisen kulkevan nuoren vampyyrin kasvojen yli.
”Anteeksi, että yritin lukea ajatuksiasi. En edes ymmärtänyt, mitä olin tekemässä.” Nicholas sanoi hiljaisella äänellä ja Maralana näki miehen tarkoittavan sitä. Hän nyökkäsi hitaasti.
”Sinun voimasi ovat suuret. Verrattuna ikääsi, Nicholas. Et vain osaa vielä kontrolloida aivan kaikkia kykyjäsi. Silvio laittoi sinut huonoon asemaan tuodessaan sinut tänne.”
Nicholas kohotti kulmaansa, hän kuuli Maralanan vihjaavan kysymyksen. Maralana oli tyytyväinen. Nicholas ei ollut pelkästään voimakas, hän oli myös älykäs.
”Hän ei kertonut minulle, miksi minun piti tulla. Hän kyllä sanoi, että joutui ottamaan minut mukaansa.” Nicholaksen äänestä kuulsi pieni hiven loukkaantuneisuutta ja Maralana oli huvittunut. Niin herkkä nuori mies.
”Missä hän on? En ole vielä nähnyt häntä lainkaan.”
”Hän sanoi menevänsä etsimään Lucindaa. Hän oli.. peloissaan.” Nicholas kurtisti kulmiaan, kuin olisi juuri vasta muistanut asian. Maralana arvasi niin olevankin, että vanhojen viehätys oli välittömästi pyyhkäissyt Nicholaksen mennessään. Mutta miehen sanat järkyttivät häntä. Hänen kulmansa kurtistuivat myös kun hän ymmärsi asian vakavuuden.
”Se on paha asia.” Maralana sanoi ja pohti hetken. ”Lucinda ei saisi olla täällä. Edes minä en saisi olla täällä. Tai toisinsanoen. Minua ei kutsuttu.” Hän heitti väliin ilkikurisen hymyn. ”Dante yritti kovasti salata minulta sen, että järjesti Satavuotisen kokouksen. En usko, että hän järjesti tämän kunnioittaakseen rauhan aikaa, sillä Dante ei kunnioita mitään.” Maralana kääntyi kohti taloa ja huokaisi raskaasti.
”Mutta miksi sitten hän järjesti juhlat? Kuka Lucinda edes on?” Nicholas kysyi kiivaasti, uteliaana saada tietää mitä oli tekeillä.
Maralana vilkaisi vampyyria vinosti hymyillen.
”Kaikki aikanaan, nuori Nicholas. Muista, että jos koskaan tarvitset apua, voit pyytää sitä minulta. Haluan olla ystäväsi. Nyt minun täytyy kuitenkin mennä, koska uskon että Silvio voi tarvita apuani pelastaakseen Lucindan. Pysy sinä kaukana Dantesta, tai Marcosta, äläkä yritä enää lukea heidän mieliään, ” Maralana heilautti kättään kohti salia ovien takana. ”Lähetän ystäväni Mathaiksen turvaksesi, sillä sinäkään et ole täällä niin turvassa, miltä sinusta ehkä nyt vaikuttaa. Me näemme vielä.”
Maralana aukaisi mielensä ja alkoi etsiä Silviota, ja hänen lähettämänsä impulssi melkein kaatoi Nicholaksen vasten parvekkeen kaidetta, jättäen tämän typertyneenä haukkomaan henkeään kun hän palasi talon sisään.

Hetkeen en saanut edes henkeä ja korvani soivat villisti ja näkökenttäni reunoilla kipinöi sinisiä pisteitä. Tuon olennon, Maralanan lähettämä signaali oli niin voimakas, vaikka hän teki sen vain sekunnin ajan, oli se viedä minulta tajun kankaalle. Hänen musertava läsnäolonsa kaikkosi, mutta tunsin sen yhä, hän ei selvästi enää yrittänyt häivyttää sitä, lähtiessään etsimään Silviota. Olin täysin kaoottisessa mielentilassa. En täysin ymmärtänyt, mitä olin juuri kohdannut. Siitä olin varma, että mikä tahansa Maralana Chain oli joskus ollut, ei ollut ihminen. Hänen tuoksunsa ja olemuksensa ja ulkonäkönsä viestivät kaikki jostain niin erilaisesta, että en tiennyt mitä ajatella. Ja hänen ajatuksensa! Muitten ikivanhojen, jotka olivat paikalla, ajatukset olivat edes jonkin verran inhimillisiä sen verran mitä niitä luin, vaikka ne vieraita olivatkin, mutta tämän olennon ajatusmaailma ei ollut millään tavalla edes käsitettävä. Sekavia kuvia, pätkiä ja lopulta vain kuin joku olisi huiskaissut minua kädellä, kuin itikan pois häiritsemästä.
Kurkistin ikkunasta ja näin kuinka jokainen salongissa oleva väisti Maralanaa ja päästi tämän liikkumaan kohti talon uumenia. He katselivat hänen peräänsä kulmat kurtussa, toiset hiukan kyyristellen, he tiesivät, millainen voima heidät ohitti ja he kunnioittivat sitä. Ymmärsin saaneeni melkoisen liittolaisen.
En saanut mielestäni miehen kasvoja. Hänen hiuksensa olivat hopean harmaat, suorat ja pitkät, mutta hänen kasvonsa olivat ajattomat, kuten monilla ikivanhoilla vampyyreilla. Mutta hänen silmänsä ja korvansa olivat todella paljastaneet Maralanan joksikin muuksi kuin ihmiseksi. Hänen silmänsä olivat epätavallisen suuret, vinot, suorastaan mantelin muotoiset ja alkuillan yötaivaan siniset. Hän selvästi oli Haltiansukuinen vampyyri, mutta hänen korvansa olivat paljon, paljon kärkevämmät kuin muitten näkemieni Haltioitten korvat. Katselin hiljalleen rauhoittuvaan huoneeseen vielä hetken. Pohdin, mikä juhlien tarkoitus oli. Maralana oli sanonut, että häntä ei ollut kutsuttu, että Dante oli yrittänyt pimittää juhlat häneltä. Ymmärsin että oli kyse vakavasta asiasta, ja minua alkoi pelottaa.
Miten pysyisin kaukana Marcosta ja Dantesta, koska oikeastaan vasta nyt uskoin varoitusta hyväksi, koska Maralana oli sen sanonut. Heidän täytyi olla jossain täällä. Minulla ei ollut harmaintakaan aavistusta miltä he näyttivät, mutta vampyyreilla oli oma tapansa kyllä tehdä itsensä huomattaviksi. Luultavasti heidät erottaisi helposti näistä vieraista. Niin ainakin toivoin.
Jouduin todella kokoamaan itseni ja keskittyä siihen, että en yrittäisi loukata vanhoja yrittämällä tunkeutua heidän ajatuksiinsa. Viimeinen asia jota tahdoin, oli löytää vihollisia näitten olentojen keskeltä.
Huomasin pelkääväni maailmaa, johon olin joutunut, sillä jouduin kokoajan huomaamaan, mitä syvemmälle ajauduin, aivan kuinka erilainen se oli, kuinka paljon en tiennyt, kuinka paljon oli vielä järkytyksiä. Se sai minut tuntemaan oloni kovin pieneksi.


Silvion sisällä tuntui kuumalta ja kylmältä samaan aikaan. Hänen sydäntään väänsi hirvittävä pelko ja hän hädintuskin sai hengityksensä kulkemaan. Hän tiesi jättäneensä Nicholaksen suureen vaaraan, mutta hän ei yksinkertaisesti voinut päästää Lucindaa tänne. Lucinda täytyi saada turvaan! Pelko hänen sisarensa puolesta sai hänen kätensä vapisemaan.
Hän oli jo pitkään saanut kirjeitä sisareltaan, he olivat salassa kirjoittaneet toisilleen, vaihtaneet kuulumisia, mutta koskaan, koskaan ei Silvio ollut kertonut totuutta kurjasta elämästään Marcon ja Danten kauhujen armoilla. Lucinda ei ymmärtänyt, hän ei ymmärtänyt kuinka suuressa vaarassa hän oli. Lucinda oli kaiketi kuullut Satavuotisesta juhlasta ja arvannut Silvion tulevan paikan päälle. Ehkä hän oli halunnut niin palavasti tavata hänet pitkästä aikaan, Silvio ei tiennyt. Mutta siskon varomattomuus oli hengenvaarallista.
Silvio oli useaan otteeseen varoittanut Lucindaa kantaisästään ja Dantesta. Valitettavasti Silvio tiesi, kuinka Lucinda tahtoi aina uskoa hyvään, kuinka hän näki hyvyyttä kaikkialla, jopa siellä, missä sitä ei enää ollut. Silvio oli myös varma siitä, ettei Lucinda vain ollut joutunut kosketuksiin todellisen, paatuneen ja sairaalloisen pahuuden kanssa. Ja nyt tuo hupsu nainen oli aivan liian lähellä sellaista! Silvio ei sallisi sitä, ei ikimaailmassa. Lucinda oli ainut hyvä Nicholaksen lisäksi, mitä hänellä oli elämässään.
Silvio ei ollut koskaan puhunut synkälle lapselleen siskostaan. Mitä harvempi tiesi Lucindasta, sitä parempi, hän ajatteli. Hän itse oli polttanut kaikki kirjeet, jotka hän oli sisareltaan saanut. Hän oli pelännyt liikaa sitä, että Dante saisi tietää, että Silvio tiesi sisarensa olinpaikan.
Silvio oli ollut järkyttynyt saadessaan kutsun Satavuotiseen juhlaan. Hän tiesi, että oli ehkä tekeillä jotain, mutta mitä, siitä hän ei ollut varma.
Talo oli täynnä vampyyreita, jotkut tuttuja, useat täysin tuntemattomia, sekä hyviä että pahoja oli läsnä. Ainakin yhdestä asiasta Silvio oli varma. Dante tuskin oli tehnyt täyskäännöstä elämässään ja alkanut hyväntekijäksi. Itse asiassa Silvio oli yllättynyt, että niin moni oli saapunut paikalle. No, olkoonkin että usea heistä kykeni hyvin suojelemaan itseään, hän silti ihmetteli. Usea oli saapunut viisaasti tiiviissä joukossa, turvatakseen itsensä.
Silvio ei uskonut että monikaan tiesi kaiken, mihin Dante kykeni. Marco oli pienempi paha, mutta niin sadistisen mestarinsa lumoama, että tekisi mitä vain että pitäisi Danten tyytyväisenä.
Silvio kiiruhti läpi talon, varoen menemästä liian lähelle vampyyreita, joitten tiesi olevan lämpimissä väleissä Danten kanssa, mikäli niin edes saattoi sanoa. Hän etsi kiivaasti sisartaan väkijoukosta, koska Lucinda oli talossa, hän oli siitä varma.
Äkkiä tuntui siltä, kuin koko hänen maailmansa olisi pimennyt. Hän kuuli pehmeää naurua ja kääntyi kannoillaan kohti kellareihin johtavaa portaikkoa. Hänen koko vartalonsa vavahti huomattavasti ja hän perääntyi muutaman askeleen.
Marco katseli häntä, nojaten rennosti seinään noustuaan viimeiset askeleet ylös. Vampyyrin aura oli hirvittävä. Oli kuin Marcon ympärillä olisi ollut suuri mustelmainen pilvi, jonka reunoilla välkkyi pahaenteisesti. Näky katosi, ja Marco seisoi katsoen häneen mustilla, punaisen karvailla silmillään. Silmistä ei kuvastunut muuta kuin sulaa hulluutta, ja Silvio tunsi halua kääntää katseensa. Se oli pahempaa kuin hän oli muistanut.
”No, poikani. Miksi olet niin hädissäsi? Näytät varsin järkyttyneeltä.” Marco sanoi pilkallisella äänellä, puoleksi nauraen, naamioiden vihansa.
”Minä…” Silvio änkytti, menettäen kykynsä näytellä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Hän oli liikaa tuudittautunut siihen, että hän kykenisi esittämään, kyky, jonka hän oli kovassa elämänsä koulussa joutunut oppimaan suurta maksua vastaan. Pelko hänen siskonsa puolesta oli kuitenkin liikaa, hän ei voinut vetää ylleen naamiota, joka olisi peittänyt sen. Sitä paitsi Marco oli yllättänyt hänet.
”Sinuna en suunnittelisi mitään ..harkitsematonta. Sinun pitäisi muistaa paikkasi, Silvio.” Marcon silmät välähtivät, ja Silvio tiesi olevansa alakynnessä. Hän tuskin pystyi liikkua. Marco liukui hänen eteensä, koskettaen kylmällä, valkealla kädellään häntä, sivellen hänen leukansa kaarta. Äkisti Marco tarttui raudanlujasti hänen leukaansa, puristaen kokoajan kovempaa. Silvio yritti olla pyristelemättä, tietäen sen olevan turhaa. Kipu oli viedä häneltä tajun ja hänen silmissään tanssivat liekit Marcon mustien silmien pohjalla.
”Sinä.. olet.. valehdellut meille..” Marco murisi ja puristi lujempaa. Silvio tunsi kuinka luu miehen sormien otteessa alkoi rutista ja hänen kurkustaan pakeni tukahtunut huuto. Hän yritti työntää mestariaan kauemmas, mutta Marco oli kuin tiiliseinä. Sitten ote irtosi ja Silvio rojahti polvilleen. Hän piteli murtunutta leukaansa käsissään ja kipu nosti veriset kyyneleet hänen silmiinsä.
”Minä luulin, että olisit jo oppinut, Silvio. Oppinut, että vastarinta on turhaa. Oppinut kunnioittamaan vahvempiasi.” Marco puhui raivosta värisevällä äänellä, kuin hän olisi taistellut vastaan halua repiä hänet palasiksi. Marco tyytyi vain potkaisemaan Silviota vatsaan ja mies kellahti kyljelleen, kivun ja pelon lamauttamana.
”Minusta sinun toimissasi ei ole mitään kunnioitettavaa, Arunca.” Kylmä ääni sanoi jossain Silvion yläpuolella. Marco kääntyi takaisin Silvioon päin, huomaten tuijottavansa Maralanan kylmiksi ja vihaisiksi käyneisiin silmiin. Nyt Marco puolestaan otti askeleen taaksepäin, selvästi yllättyneenä.
”Sinä olet pelkkä Danten sylikoira, liian pelkuri purraksesi kättä, joka sinua lyö. Joten lyöt heikompiasi, eikä siinä ole mitään kunnioitettavaa.” Maralana nosti Silvion pystyyn, joka piteli yhä leukaansa, hämmästys silmissään.
”Sinä!” Oli ainut mitä Marco kykeni sanomaan. Hänen silmänsä leimusivat raivosta, mutta myös pelosta. Hän tiesi, ettei kykenisi Maralanaan, tuo olento oli hänelle liian voimakas. Mutta Maralanan ei kuulunut olla täällä ja silti tuo mies seisoi hänen edessään. Marco ei tiennyt kuinka Maralana oli saanut selville, mutta hän ymmärsi, että tämä oli paljon älykkäämpi, kuin minä Dante ja hän olivat miestä pitäneet. Tämä aliarviointi tulisi olemaan katkera ja kohtalokas.
Kaiken tämän Maralana luki helposti Marcon leimuavista silmistä.
”Mene, kipitä toki herrasi helmoihin, sillä et muuta osaa, surkimus. Minä osaan arvata, mitä Dante on suunnitellut, mitä hän haluaa. Eikä hän tule sitä saamaan. Voit myös heittää hyvästit Silviolle, sillä en usko että tulet enää näkemään häntä luikertelemassa sinun tahtosi mukaan.” Maralanan katse oli niin ankara, että Marco käänsi siitä katseensa. Hän teki vielä viimeisen yrityksensä lyödä Maralanaa vasten kasvoja ja kuiskasi, ”Tämä tarkoittaa sotaa, Chain, sinä tiedät sen.” Marco virnisti pahantahtoisesti.
”Se on ollut keittymässä jo kauan, Arunca. Sittenpä niin, minä olen valmis.”
Marcon hymy hyytyi ja hän katosi heidän edestään, kadoten varjoista turvalliseen paikkaan, todennäköisesti Danten luokse tämän pyhättöön.
”Tule, meidän on parasta etsiä sisaresi. Nicholas on turvassa, älä huoli hänestä.” Maralana tarttui Silvion käsivarteen ja lähti vetämään häntä kohti portaikkoa. ”Kestääkö leukasi?” Maralana katseli Silviota, joka oli selvästi tuskissaan. Leuka parantuisi, mutta se kestäisi muutaman yön.
”Hän on tehnyt paljon pahempaakin.” Silvio mutisi huuliensa välistä ja hänen silmissään oli raivoisa, pimeän menneisyyden valtaama katse. Maralana ei kuitenkaan huolehtinut. Hän tiesi että Silvio oli valmis jättämään Marcon ja Danten taakseen.