Osa II - Herääminen

Tajuntani palasi asteittain. Tunsin tykyttävää kipua takaraivossani, ja kaikki oli hiljaista. En ensin muistanut mitään, mutta pikkuhiljaa kauhukuva Silviosta palautui mieleeni. Pelko esti minua liikahtamasta, sillä en tiennyt missä olin, enkä uskaltanut avata silmiäni.
Yritin kuunnella ääniä ympäriltäni, mutta oli liian hiljaista. Kuulin vain oman hengitykseni ääneen, ja pelokkaan sydämeni kiirivän tykytyksen.
”Nicholas.”
Melkein laskin alleni. Se oli Silvion ääni, olin siitä yhtä varma kuin siitä, että hän oli vienyt minut vuoteeseen, sillä alusta, jolla makasin, oli pehmeä.
”Avaa silmäsi.” Silvion ääni oli käskevä, pehmeä ja petollinen, täynnä pelottavaa sointia. En tahtonut avata silmiäni ja rutistin niitä yhtään, hengitykseni kiihtyessä Silvio toisti käskynsä ja silmäni rävähtivät auki, tahdoin sitä tahi en.
Painauduin vasten vuodetta kauhun vallassa. Silvio istui tuolilla vuoteen vieressä ja katseli minua jälleen vihrein, kirkkain silmin. Niiden katse oli kauhistuttava, suorastaan himokas. Hänen paitansa oli yhä verinen, ja se oli kuivunut ruosteenväriseksi sekasotkuksi. Hänen ihonsa oli kuitenkin puhdas ja vaalea, aivan liian sileä. Se oli kuin posliinia. Hänen kätensä lepäsivät toistensa päällä polvella, ja yhtäkkiä tajusin toisen käden kurottavan minua kohti. En ollut huomannut mitään liikettä, tuon hirviön tuottama liike oli aivan liian nopea silmilleni.
”Älä koske minuun!” Huusin kauhusta kireällä äänellä ja kavahdin hänen kättään kauemmas, pääni kipunoidessa niin että katseeni rajoilla musteni. Hirvityksekseni huomasin, ettei Silvio enää istunut, vaan seisoi vuoteen päädyssä, katsellen minua ankarana.
”Hirviö.” Mutisin, enkä uskaltanut liikahtaakaan.
Silvio nyökkäsi liioitellun hitaasti ja katseli minua taas hetken, tällä kertaa pehmeämmin.
”Kyllä. Olen hirviö.” Silvion ääni oli hiljainen, melkein pahoitteleva.
”Mutta.. miksi?” Sain änkytettyä. Hänen auransa, melkein käsin kosketeltava voima, joka hänestä uhkui, sai ihoni kihelmöimään.
Silvio loi katseensa alas maahan, joka oli outo näky. Pian hän kuitenkin nosti katseensa, joka oli muuttunut taas ankaraksi.
”Koska sinä et koskaan olisi voinut jättää taaksesi elämää, jossa sinulla olisi vielä ystäviä.. tai perhettä.”
Sanat kylmäsivät sieluani ja aloin hengittää raskaasti.
”Mitä… mitä sinä tarkoitat?”
Silvio otti housujensa taskusta pienen esineen ja laski sen vuoteelle vierelleni. Hän liikkui hyvin hitaasti, kuin olisi kamppaillut vastaan halua liikkua nopeammin. Tuijotin pientä kimaltavaa esinettä lakanalla ja aloin vapista. Se oli äitini kihlasormus, kultainen, johon oli upotettu filigralien keskelle sininen korukivi. Äitini ei koskaan ottanut sormusta sormestaan. Huomasin sormuksessa veritahran.
En edes tajunnut mitä tein, kehoni liikkui kehottamatta, ja hyökkäsin villisti karjuen kohti Silviota, yrittäen takoa häntä nyrkein, kynsiä, raapia, mitä tahansa. Huusin mielipuolisesti ja silmäni sumentuivat kyynelistä kun todella tajusin mitä tuo hirviö oli tehnyt perheelleni, kenelle veri kuului, johon hänen paitansa oli tahriintunut.
Silvio murahti ja pyöräytti minut helposti ympäri, rusentaen minut murskaavalla voimalla seinään. Ilma pakeni keuhkoistani ja silmissäni musteni. Hänen sormensa rusensivat käsiäni kuin ruuvipihdit kun hän tarttui niihin ja painoi ne alas kyljilleni.
”Älä tee mitään typerää. Et kykene vahingoittamaan minua.” Vaikka hän piti minua rautaisesti otteessaan, ei hänen äänestään kuulunut että hän olisi kamppaillut. Yritin kiristää lihaksiani ja nostaa käsiäni, liikkua pois hänen rintakehänsä ja seinän välisestä puristuksesta, mutta en voinut edes värähtää. Kipu ranteissani oli hirvittävä.
Silvio höllytti otettaan hiukan, selkeästi tietäen, kuinka lujaa oli puristanut. Helpotus kasvoillani oli varmasti päivänselvä, samoin hänen voimien näyttö oli minulle selvä. En voisi hänelle mitään. Tunsin halua kirkua, koska hänen kivenkova vartalonsa oli yhä painautunut vasten omaani ja se tuntui oudon viileältä ja tunsin kehon läpi virtaavan elinvoimaisuuden sen hiljaisuudesta huolimatta. Voima, jonka tunsin, aaltoili hyvin, hyvin hitaasti ja tajusin, että tunsin olennon sydämenlyönnit.
”Päästä minut irti, ole niin kiltti.. En tahdo kuolla..” Huomasin anelevani ja kyyneleet valuivat pitkin kasvojani. Häpesin pelkuruuttani, mutta en voinut kieltää sitä.
Silvio nauroi pehmeästi ja suuteli minua otsalleni, yritin väistää mutta liike oli liian nopea, liian voimakas.
”Katso minua silmiin, Nicholas.” Silvion ääni käski lihaani ja nostin kauhistuneen katseeni hänen silmiinsä.. ja pian uin niitten vihreydessä. En kyennyt kamppailla.. jokainen lihakseni rentoutui ja olin hänen otteessaan, korvissani kohisi äänekkäästi mutta kuulin hänen sanansa, kuin hän olisi kuiskannut ne korvaani.
”Sinä huomasit heti, etten ollut tavallinen ihminen. En voinut piileksiä sinulta. Hyvin harva uskaltaa huomata, aivan kuinka erilainen olen. Sinä et uskonut, sinua en huijannut. Olet erityinen, hyvin erityinen ihminen, Nicholas. Sinä uskallat olla uskomatta.. Minä en aio tappaa sinua. Minä vien sinut rajan yli, eikä sinun tarvitse enää koskaan pelätä kuolemaa.”
Tuntui kuin sydämeni ympärille olisi kierretty köyttä ja sitä olisi kiristetty joka sanan myötä. Pelkoni oli kauhistuttava, vielä kauhistuttavampaa oli, että kehoni pysyi rentona, ja annoin Silvion viileitten huulien painautua omiani vasten, kun hän suuteli minua pehmeästi. Hän oli irrottanut otteensa ranteistani, mutta käteni pysyivät alhaalla, roikkuen voimattomina ja haluttomina toimia. Silmäluomeni tuntuivat yhtäkkiä kovin raskailta ja ne putosivat alas, verhoten Silvion vihreät silmät, mutta niitten voima ei menettänyt otettaan. Raukeana annoin Silvion silittää hiuksiani, poskeani, kääntää kasvoni poispäin, paljastaen kaulani vaalean ihon hänen suulleen. Mieleni kirkui ja aneli minua toimimaan, sydämeni löi raskaasti ja pusertui kokoon rinnassani, mutta en voinut liikkua. Tunsin Silvion pehmeät huulet kaulani herkällä iholla, kuinka ne liikkuivat hitaasti pitkin sen kaarta ja tunsin koko kehoni kipinöivän. Kauhukseni huomasin Silvion kehon lämpiävän, ja tunsin jonkin liikahtavan vasten reittäni. Silvio oli kiihottunut! Tunsin halua työntää tuo hirviö kauemmas itsestäni, mutta suuremmaksi kauhukseni huomasin oman elimeni paisuvan. Silvio huomasi sen, koska jähmettyi hetkeksi, kuin epäröiden. Pian hänen kätensä kuitenkin kietoutuivat ympärilleni, niskaani, alaselälleni ja vetivät minut raudanlujasti hänen kehoaan vasten ja hirvittävä kipu räjähti kaulassani. Vaimea vaikerrus pakeni huuliltani, mutta kehoni vetäytyi vielä lähemmäs Silviota, kuin kokonaan antautuen miehelle. Käteni nousivat hänen olkapäille ja puristin häntä itseäni vasten ja tunsin kuinka kipu levisi suloisen hirvittävänä koko kehooni, koko kehoani särki. Jokainen pieni liike hänen puremansa haavan ympärillä sai minut värähtämään ja tunsin kuinka sydämeni alkoi lyödä yhä kiihkeämmin ja kiihkeämmin, jostain kietoutui ympärillemme matala, hyrisevä ääni ja tajusin sen tulevan Silviosta. Hän murisi syvältä rintakehästään ja veti terävät hampaansa irti lihastani, ja tunsin kuinka vereni alkoi virrata hänen huuliensa välissä ja pieni, kuuma noro pakeni pitkin ihoani paitani alle. Sitten tunsin, kuinka Silvio alkoi todella imeä.. Tunne oli samalla kauhistuttavan kivulias, sekä suorastaan eroottinen. Aistini olivat virittyneet aivan äärirajoilleen, tunsin jokaisen pienen liikkeen vasten ihoani, haistoin oman vereni rautaisen tuoksun ja Silvion hienostuneen tuoksun ja hänen sateen ja veren kasteleman paidan tuoksun joka oli outo yhdistelmä rautaa ja syksyn kosteitten lehtien tuoksua. Tunsin kuinka pieni hikinoro valui pitkin selkääni ja kuinka Silvion keho lämpeni kokoajan kuumemmaksi, kunnes se tuntui kuumeiselta ja omani viluiselta. Erektioni hankasi tuskallisesti hänen lanteisiinsa, kuten hänen omansa minuun, ja sillä hetkellä se tuntui pelkästään oikealta. Hänen kielensä liike vasten ihoani lähetti voimakkaita mielihyvän säteitä pitkin kehoani ja aloin vaikeroida sekä kivusta ja nautinnosta joka vaihteli vuoroaan häpeän ja ekstaasin aalloissa.
Tunne oli niin voimakas että tunsin tajuntani hämärtyvän, mutta Silvio huomasi käsieni herpaantuvan hänen oliltaan ja murisi vasten kaulaani, ”Pidä silmäsi auki. Pidä ne auki!”
Silmäni rävähtivät auki ja tuijotin pöydällä palavaa kynttilää voimatta kohdistaa mihinkään muuhun.. pian senkin kuva hämärtyi ja näin vain outoja valoja ja varjoja koko huoneessa.
Sydämeni alkoi lyödä hitaammin.. tunsin kuinka se jysäytti rintakehääni lähes kivuliaasti, sitä mukaa mitä Silvio nieli ahnaasti vertani, myös katseeni hämärtyi, suuni kuivui ja korvissani suhisi äänekkäästi enkä tajunnut enää mistään mitään.. silti tajuntani pysyi. Minulla ei ollut voimia edes huohottaa enää. Silvio nosti huulensa kaulaltani ja näin vain hämärästi hänen kasvonsa valkeana läiskänä näkökentälläni kun hän käänsi hellästi kasvoni itseensä päin.
Kuulin hänen äänensä jostain hyvin kaukaa.
”Pidä silmäsi vielä auki, noin, hyvä. Et menettänyt tajuntaasi… olet paljon vahvempi kuin luulin. Olen juonut sinut melkein kuiviin, Nicholas. Nyt sinun täytyy juoda minusta.. ” Silvion ääni toimi kuin loitsu, nojauduin raskaasti häntä vasten ja hän suuteli minua ja saatoin maistaa oman vereni hänen tulisen kuumilta huuliltaan. Hän ähkäisi vaimeasti, ja tajusin hänen viiltäneen itseään kaulaan. Saatoin haistaa tuoreen veren hänestä. Hän painoi hellästi pääni kohti haavaa hänen kaulallaan ja huuleni osuivat pulppuavaan lähteeseen. Suuni täyttyi nopeasti rautaisesta nesteestä ja nielaisin tajuamatta aivan mitä tein.
Reaktio oli välitön.. neste poltti kurkussani ja silti tahdoin lisää, ja aloin raastaa Silvion kaulaa, repien käsilläni häntä lähemmäksi, vaikken usko että lähemmäksi olisi edes päässyt. Silmäni kääntyivät ympäri ja jokin räiskyi aivan näkökenttäni reunoilla. Etäisesti kuulin että Silvio huusi raivokkaasti kun imin vuorostani hänen vertaan, purren hänen lihaansa mielipuolisesti.
Pelkoni oli väistynyt, kauhuni oli kadonnut, jäljellä oli vain mielipuolinen himo, hän ja minä ja veri meidän välillämme. Tunsin kuin jokin valo olisi irronnut jokaisesta solustani, purkautunut minusta valtavana suihkuna ja kietonut meidät vaippaansa, tunne oli uskomaton. Silvion veri oli kuin huumetta, en saanut siitä kyllikseni. Maistoin vuosisadat sen mukana, valtava virta täynnä ajatuksia, tunteita, salaisia ja hirvittäviä, jokainen niistä erittyi mielessäni kuin olisin laskenut jalokiviä. Tunsin jopa Silvion kauhun, kun hänen koko elämänsä levittäytyi mielessäni hänen verensä mukana, ja tajusin hänen pelkonsa ja se ihmetytti minua. Tunsin halua nauraa, mutta en kyennyt, sillä join hänen vertaan.
Liian pian minut riuhtaistiin irti tuosta käsittämättömästä ymmärryksen ja tajunnan kirkkaudesta, ja minut paiskattiin uudestaan seinään. Kipu korvasi nautinnon tunteen ja läähätin onnettomana vasten häntä, voima pakeni minusta ja suorastaan roikuin hänen yhä rautaisessa otteessaan. Hän ei ollut merkittävästi heikennyt, vaikka minusta tuntui, että olin imenyt hänet melkein kuiviin. Mutta hän huohotti hengästyneesti, naksauttaen kieltään kuin toruen. ”Kyllä, paljon voimakkaampi kuin luulin..” Hän naurahti ja nosti kasvojani ylöspäin. Näin taas utuisesti hänen kasvonsa, jotka olivat hiessä, huulet veriset ja puna oli kohonnut hänen poskilleen. Myös hänen ihmeelliset silmänsä välkehtivät kuumeisesti. Hän hymyili katsoessaan minua, mutta se oli oudon surullinen hymy.
”Prosessi ei ole vielä valmis. Me molemmat.. me molemmat tulemme vielä joutumaan äärirajoillemme.” Hän katseli minua hetken ja pelko nipisti taas sydäntäni. Silvion pupillit laajentuivat yhtäkkiä valtaviksi, syöden alleen vihreät iirikset ja hänen silmänsä olivat läpensä mustat. Mutta olin liian voimaton tehdäkseni mitään kun hän pureutui uudestaan lihaani. Tällä kertaa tuska oli paljon hirvittävämpi ja luulen kirkuneeni ääneen. Tuntui kuin hän olisi repinyt nyrkin mentävän aukon kaulaani, en ymmärtänyt aistieni olevan nyt vahvemmat, koska olin juonut hänen vertaan.. se teki töitään kokoajan kehoni sisällä, muuttaen minua joksikin muuksi. Silvio imi nyt niin voimakkaasti, että tuntui kuin sieluani olisi revitty irti. Yritin työntää häntä kauemmaksi mutta tuo olento ei liikahtanutkaan, tuska hämärsi tajuntaani, vaikken sitä kokonaan menettänyt. Kaikki ympäriltä katosi ja oli vain tuo kipu, joka sai kehoni sätkimään vimmatusti. Silvio piti minua vasten itseään ja seinää ja vapisin kauttailtani kun kiskoi irti jotain minusta. Lopulta tunsin, että sydämeni lopetti iskunsa ja hiljentyi hetkeksi. Sen näivettävä jomotus oli hirvittävä. Loputtomalta tuntuvan hetken jälkeen se iski taas, kerran, toisenkin. Epärytmisesti se alkoi iskeä ja huohotin tuskallisesti sen etsiessä rytmiä, etsiessä jotain kaavaa jota seurata. Tuska oli niin valtava, etten ollut huomannut, että Silvio nosti minut ylös ja oli laskenut minut vuoteelle makaamaan. Vapisin yhä, mutta voimani olivat niin lopussa, että se oli hyvin vähäistä.
Tajuntani alkoi pikkuhiljaa hämärtyä ja viimeinen muistikuvani on, että Silvio kuiskasi korvaani käskyn ”nuku”.

Kirja 1: Osa I - Pelko

Kuinka voisin sanoa, että olin kuollut. Olin elossa, mutta hyvin erilaisella tavalla, kun olin ihminen. Tämä paradoksi, ”elävä kuollut”, kuten meitä usein kuvailtiin, ei koskaan aivan auennut minulle. Kuinka jokin, mikä on kuollut elää? Minä hengitin yhä, kyllä. Minun sydämeni sykki, mutta eri tavalla. Silti olin kuollut kerran ja herännyt uudelleen.
Joten, olin siis kuollut jo kerran. Ja syntynyt uudelleen jonakin muuna, kuin minä kuolin. Kävin läpi muutoksen, joka muutti kaiken elämässäni perusteellisesti, ja silti siinä oli paljon samaa, mitä ihmiselämässäni. Tuskaa, iloa, tylsyyttä, sekä kaipausta. Olen lukenut lukemattomia vampyyreista kertovia tarinoita. Vanhoissa tarinoissa vampyyrit kuvattiin hirvittäviksi hirviöiksi, tunteettomiksi ja onnettomiksi varjoiksi, jotka imivät verta ja liikkuivat pimeydessä. Jokaisella kulttuurilla on omat tarustonsa vampyyrien kaltaisista olennoista, omaten sekä samankaltaisia sekä toisistaan eriäviä piirteitä. Mutta se, mitä minä pohdin pitkään, oli, että mikä todella määrittää vampyyrin?
Jos kysyt ihmiseltä, mikä vampyyri on, sanoo hän hyvin todennäköisesti, että vampyyri on hirviö. Ihmeellistä oli, että huomasin usean vampyyrin määrittävän itsensä samalla nimityksellä. Hirviö.
En suinkaan vähättele sitä tosiasiaa, että usea vampyyri on hirviö. Paha, tunteeton ja julma olento, jonka huvit saisivat kenen tahansa kunnollisen olennon selkäkarvat nousemaan pystyyn. Myös monet ihmiset eivät paljon poikkea tästä kuvauksesta. Mutta aikojen kuluessa aloin nähdä paljon muutakin kuin omia varjokuviani, sekä pelkoni ja vihani luomia harhaluuloja.
Alussa minä kuitenkin näin itseni hirviönä, sekä useaan otteeseen senkin jälkeen kun olin oivaltanut, ettei asia ollut niin yksinkertainen. Ilman kuolemaa ja rappeutumista, on pitkä aika nähdä asiat eri lailla.

Elin lapsuuteni nykyisen Puolan alueella. Perheeni oli rikas enkä elänyt puutteessa koskaan ihmisenä. Muistoni ovat hämärtyneet monien yksityiskohtien osalta, mutta muistan pätkiä sieltä, pätkiä täältä. Hajanaisia kuvia, joista muodostan jonkinlaisen kuvan. En ollut onneton lapsi, mutta mietteliäs. Ihailin kovasti veljeäni, joka oli hyvin vahva kristinuskossaan. Hän oli moraalinen ja hieno tuki monille mietteilleni, ja hän kuunteli minua aina, kun halusin kysyä monia kysymyksiäni. Voisin kai sanoa, että läheisin olin veljeni kanssa. Muistikuvat vanhemmistani ja pikkusiskostani ovat lähes kokonaan kadonneet. Muistan, että muuta perhettä oli, mutten mitään sen erikoisempaa. Lapsuuteni ja elämäni koki kovan kolahduksen kun veljeni Bradoc katosi. Muistan, että häntä etsittiin kissojen ja koirien kanssa.. olihan hän suvun perillinen ja näin ollen arvokas vanhemmilleni. Mutta en usko, että kukaan kaipasi häntä samalla tavalla kuin minä. Bradocia ei koskaan löydetty, joten hänen uskottiin pudonneen jokeen ja kuolleen. Minä en koskaan palannut entiselleni. Minusta tuli synkkä ja hiljainen nuorukainen, jota veljen kuoleman varjo seurasi pitkänä varjona. En ollut kiinnostunut juuri mistään, yritin tutkia kristinuskoa, jota Bradoc oli rakastanut, mutten kyennyt löytää itsestäni kykyä uskoa, että Bradocin kuolema olisi ollut jonkin kaikkitietävän Jumalan tarkoitus. Se tuntui aivan liian helpolta ratkaisulta, ja niin löysin uuden tavan soimata itseäni tästä epäuskostani. En kuitenkaan muista elämäni muuten paljon poikenneen muitten elämästä. Pidin synkät ajatukset itselläni ja koetin pysyä itsekseni mahdollisimman paljon.
Mitä lähemmäs tulen muistoissani hetkeä, jolloin elämäni koki todellisen käänteen, sitä selvemmiksi käyvät utuiset menneisyyden kuvat. Muistan.. muistan kokonaisia keskusteluja, tuoksuja, miltä asiat tuntuivat, kuten pöytä käteni alla. Minulla oli muutama läheinen ystävä, joitten kanssa vietin aikaani samalla kun vanhempani pohtivat koska löytäisin vaimon ja asettuisin aloilleni. Kaksi ystävääni, veljekset Karach ja Ivan Ivanov olivat kauppiasperheestä, ja matkasivat paljon ympäri Eurooppaa, tuoden mukanaan aina mielenkiintoisia uutisia ja kertomuksia. Viihdyin heidän seurassaan eniten, sillä he eivät tylsistyttäneet minua puuduksiin monien muitten tavoin.
Erään pitkän matkan jälkeen he palasivat mukanaan uusi tuttavuus. Sain kutsun heidän luokseen tapaamaan miestä, ja lähdin mielelläni matkaan, tietämättä, että se päivä tulisi muuttamaan koko loppu elämäni.

Muistan kuinka aurinko laski sinä iltana. Oli keskisyksy, ja puut pitivät vielä kiinni lehdistään, jotka kuivuneina kahisivat tuulessa, joka toi mukanaan sateen tuoksua. Taivas oli hyvin syvän mariininsininen ja lähestyvät pilvimassat nielaisivat pian auringon viimeiset säteet. Tiesin, että oli tulossa kunnon syysmyrsky ja muistan pohtineeni, jaksaisinko palata kotiani, mikäli sade alkaisi jo illan aikana. Yhdentekeviä ajatuksia tavallisesta elämästä, mutta siinäpä sen koko kauneus.. ne olivat viimeisimpiä tavanomaisia ajatuksiani, jotka muistan.
Saavuin Ivanovien kotikartanolle juuri kun taivas menetti viimeisen värinsä ja tuuli alkoi yltyä. Ikkunat kylpivät valoissa ja palvelija otti vastaan ratsuni minun suunnatessa sisälle. Ivan oli minua vastassa eteisaulassa, ja kehui vierastaan nerokkaaksi viulistiksi, jonka soittoa minun täytyisi kuulla. Minun pitäisi pyytää miestä soittamaan, sillä hän oli kuulemma hiukan erikoinen, eikä koskaan itse ehdottanut musisointihetkeä. Mies oli Silvio Brachia, ja he olivat tutustuneet mieheen Roomassa, kulkiessaan useilla erilaisilla kutsuilla. Hän sanoi miestä neroksi, sekä varsin viihdyttäväksi ja että Silvio oli ilomielin lähtenyt Puolaan, nähdäkseen muutakin maailmaa. Ivan ohjasi minut salonkiin, jossa Karach jutusteli miehen, Silvion kanssa.
Tavallaan aika pysähtyi muutamaksi hetkeksi. Silvio oli minuun selin ja hän kääntyi meitä kohti hitaasti, kuin näytelmässä, kun kuuli meidän askeleemme. Hetkeen en nähnyt mitään muuta, kuin hänen erikoiset silmänsä. Ne loistivat vihreinä ja suurina kalpeissa, mutta silti vahvapiirteisissä kasvoissa. Mutta ne silmät! Oli kuin olisin katsonut pohjattomaan smaragdinväriseen veteen. Suuni oli kai loksahtanut auki, ja loksautin sen kiinni kun vihdoin hetki väistyi, ja aika kulki taas normaalisti.
”Silvio Brachia, tapaa hyvä ystävämme Nicholas Zairychka.” Karach hymyili iloisesti ja ymmärsin, ettei kukaan muu ollut kokenut outoa hetkeä, tai huomannut kummallista käytöstäni. Katselin yhä vaitonaisena Silviota, kuin olisin odottanut hänen muuttuvan hetkenä minä hyvänsä joksikin muuksi. Hän vaikutti nyt ihan normaalilta, hiukan kalpealta, hiukan yli kolmekymppiseltä mieheltä. Hänellä oli epätavallisen punaiset hiukset, jotka kihartuivat vallattomasti. Edes hänen silmänsä eivät nyt vaikuttaneet mitenkään erityisen vihreiltä, päinvastoin kuin oudon hetken aikana. Nielaisin ja sain vihdoin tervehdittyä miestä ja kättelimme. Silvion käsi oli viileä, mutta puristus luja, ehkä hiukan liian luja. Jokin hänen katseessaan sai ihokarvani nousemaan ja oloni epämukavaksi. Ilta kului jutustelun merkeissä, joimme myös hiukan viiniä ja likööriä, jota veljet olivat ulkomailta tuoneet. Muistan, että pyysin Silviota soittamaan viulua jossain vaiheessa, kuten Ivan oli minulle ehdottanut, mutta hän kieltäytyi pehmeästi hymyillen. Silvion hymy sai minut taas hermostuneeksi. Se ei ylettynyt lainkaan hänen silmiinsä, aivan kuin hänen kapeat huulensa olisivat toistaneet liikkeen, jonka ne olivat tehneet monta kertaa, mutta joka ei ollut minkään tunteen johdosta.

Myrsky ei alkanut sinä iltana, joten ratsastin kotiini myöhään yöllä, hiukan humalassa. Tuntui kuin hevoseni olisi ollut levoton ja tuntui siltä, että taivas odotti myrskyä alkavaksi. Tunnelma oli painostava, vaikka olin uskonut kotia ratsastamisen selvittävän hiukan päätäni, olin yhä hiukan tokkurainen kun menin nukkumaan.
Nukuin koko yön levottomasti, heräten painajaisiin Silvion vihreistä silmistä, joihin törmäsin kaikkialla, minne unen utuisessa todellisuudessa matkasin. Heräsin ajatuksiin hänestä, joka sai minut entistä ärtyneemmäksi. Miksi uhrasin niin paljon ajatuksia hänelle? Olin vasta tavannut miehen, enkä edes pitänyt Silviosta.
Kului päiviä, mutta outo oloni ei väistynyt. Neljäntenä päivänä sain taas kutsun veljeksiltä tulla syömään illallista heidän luokseen, he juhlivat onnistunutta kauppareissuaan läheistensä kanssa kotikartanollaan. Muistan toivoneeni koko sydämestäni, että Silvio olisi jo pakannut laukkunsa ja palannut Italiaan.

Sinä iltana syysmyrsky puhkesi. Jouduin ottamaan vaunut, koska tuuli ja sade piiskasivat niin julmasti, etten olisi ratsastamalla päässyt perille laisinkaan. Pohdin, verottiko hirvittävä ilma juhliin osallistujia ja huomasin jälleen pohtivani Silviota. En voinut käsittää, miten Ivan ja Karach olivat pitäneet miestä mukavana, tai miksi he edes olivat ehdottaneet vierailua tälle.
Saavuin kartanolle, ja sain pian huomata, että vain muutamassa ikkunassa paloi valo. Ihmettelin, mutten kääntynyt ja palannut kotia, vaikka kaikki vaistoni käskivät minun tehdä niin. Ehkä oli sattunut jotain, ehkä apuani tarvittiin. Palvelijoita en nähnyt missään ja jätin ajajan viemään vaunut ja hevoset talliin. Astuin sisään pääovesta ja minua kohtasi pahaenteinen hiljaisuus. Vain tuuli ulvoi ulkona ja vanha kartano natisi liitoksissaan.
En tiedä miksi, mutta suorastaan hiiviskelin salonkiin, enkä löytänyt sieltä ketään. Kaikkialla oli siistiä ja hiljaista. Hylättyä suorastaan. Lähdin yläkertaan kohti veljesten makuuhuoneita, ja vasta siellä kuulin ääntä. Joku puhui hyvin hiljaa Ivanin huoneessa. Kaikki ihokarvani olivat pystyssä ja oli vaikea hengittää kun tartuin oven kahvaan ja avasin oven hiljaa. Hiljainen mutina ei lakannut. Huoneessa oli vaan muutama, melkein loppuun palanut kynttilä Ivanin vuoteen viereisellä pöydällä. Ivan makasi vuoteessaan ja ensin luulin, että hän oli kuollut.
Hänen ihonsa oli kalpea ja nihkeä, sairaalloisen harmaa. Ivanin silmät olivat kiinni ja ne näyttivät vajonneen syvälle kuoppiinsa, hän ei liikkunut. Hänen puolihuolimattomasti peitolla peitetty ylävartalonsa oli näivettynyt ja rintakehä ei näyttänyt kohoilevan. Luulen, että huusin ääneen, koska kuulin jostain ääntä, joka ei tuntunut omaltani. Minä se kuitenkin olin, koska tajusin, että Ivan ei huutanut, vaan mutisi kokoajan matalalla, rahisevalla äänellä joka tuskin kantoi ovelle.
Ryntäsin miehen vierelle ja yritin kuulla mitä hän sanoi.
”Se on ansa, Nicholas, se on ansa..”
Ivan toisti sanoja, uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Sydämeni tuntui pysähtyvän niille sijoilleen. Kosketin Ivania, yritin hellästi ravistaa häntä hereille, mutta hän ei reagoinut sen kummemmin kuin hiukan silmäluomiaan räpyttelemällä. Lopulta mutina lakkasi, eikä hän enää hengittänyt.
Kavahdin pystyyn vuoteen viereltä ja pakenin kohti ovea. Mitä helvettiä täällä oli tapahtunut? En uskaltanut lähestyä Ivanin ruumista enää.. oli sydänjuuriani myöten järkyttynyt. Hälytyskellot soivat korvissani ja tuntui kuin polveni olisivat pettäneet altani, taisin kompuroida mattoon ja rojahdin vasten ovea.
Ääni, jonka rojahdukseni aiheutti, tuntui hirvittävältä, kuin rienaukselta kirkossa. Haparoin pystyyn ja livahdin äkkiä huoneesta. Muistan vilkaisseeni kohti Karachin huoneen ovea, jonka näin olevan raollaan, mutten kyennyt mennä sinne, koska sieltä uhkuva pimeys ja hiljaisuus kertoivat omaa tarinaansa. En kestäisi nähdä häntä kuolleena. Ajattelin vain, että minun täytyi päästä pois tästä talosta, joka oli muuttunut haudaksi.
Kaikessa hädässäni en ajatellut lainkaan, missä kaikki muut olivat. En halunnut etsiä ketään, vain päästä ulos. Paniikinomainen tunne vain kasvoi kun peräännyin käytävään, se tuntui äkkiä kuin kuilulta häkin pohjalle ja klaustrofobinen kammo kuristi kurkkuani. Askel askeleelta peräännyin kohti rappusia, enkä voinut kääntää katsettani pois pimeästä käytävästä, jonne arka kynttilänvalon välke loi yhden säteen Ivanin auki jääneestä huoneenovesta. Kaikki valokeilan takana näytti uhkaavalta ja painajaismaiselta.
Lopulta käänsin katseeni alas rappusiin ja eteisaulan poikki pääoveen. Siitä kuului natina ja tajusin oven avautuvan.
Jähmetyin kuin peura ja tuijotin suurin silmin aukenevaa oviaukkoa, siinä seisovaa ilmestystä.
Tuulen ja jäisen sateen kurimuksesta oviaukkoon astui Silvio. Hänellä ei ollut päällään takkia, vain paita, joka näytti oudon kirjavalta, sekä mustat housut ja kengät. Hän oli hengästynyt ja hänen hengityksensä kuului pelottavan selvästi kaikuvassa aulassa. En ensin tajunnut mitään, tuijotin vain. Myös Silvio vain tuijotti minua, mutta hyvin eri tavalla. Häntä ei pelottanut, hän vain tuijotti. Hänen silmänsä näyttivät mustilta kuiluilta valkoisissa, punaisten ja märkien hiusten sekaisissa kasvoissa. Hänen huulensa olivat hiukan auki ja ne olivat punaiset, hyvin punaiset. Lopulta tajusin, miksi Silvion paita näytti niin oudon kirjavalta. Se oli tahriintunut vereen, jonka sade oli puolittain huuhtonut.
Hetki tuntui ikuiselta, tuijotimme toisiamme. Tiesin, että Silvio oli jotenkin tappanut Ivanin ja Karachin ja varmasti kaikki muutkin. Veri hänen paidassaan hämmensi minua. En ollut huomannut Ivanissa haavoja, tosin en ollut niitä edes etsinyt. Lopulta tajusin Silvion hymyilevän, ja se oli liikaa minulle. Aloin huutaa kaikilla voimillani ja hymy hyytyi miehen valkeilta kasvoilta. Hän päästi oven ja lähti minua kohti, hän liikkui kuin aave, kuin olisi liitänyt pitkin lattiaa, tuskin koskien siihen.
Ja menetin tajuntani.